Viikonloppuretkellä Walesissa

Käsitykseni walesilaisista on tähän asti perustunut lähinnä Bruce Chatwinin loistavaan kirjaan Patagonia Patagonia, jossa kuvataan walesilaista luonteenlaatua Argentiinaan immigroituneiden sankareiden kautta. Tutustumisen arvoista porukkaa, luulen.

Koska osa M:n esi-isistä on Walesista lähtöisin, päätimme tehdä sinne viikonloppuretken - eli niin sanotusti etsiä juuria. Tai ainakin vähän patikoida ja katsella maisemia.

Opiskelijabudjetti salli meille ainoastaan auton vuokraamisen, koska pelkät junaliput sinne ja takaisin olisivat maksaneet moninkertaisesti vuokrasumman, ja päälle olisi tullut vielä liikkkuminen paikan päällä. Autoilu on halpaa, mutta en kyllä ihan ymmärrä, miksi ihmiset pitävät sitä jotenkin kätevänä liikkumismuotona. Meillä meni puolitoista tuntia pelkästään siihen, että saatiin Skoda ja itsemme ulos Lontoosta.

Perjantai-iltana olimme kuitenkin onnekkaasti Colwynissa Pohjois-Walesissa, ja kurvasimme ensimmäisen vastaantulleen hotellin pihaan. Sieltä löytyi yösija ja thaimaalainen (!) ravintola. Ja yöllä ulos ilman avaimia joutunut hotelliasukki, joka karjui puoli tuntia ulkona ovea ryskyttäen. Koska henkilökuntaa ei ollut paikalla, M kävi ikkunasta käydyn kuulustelun jälkeen päästämässä miehen sisään ja me saimme jälleen unirauhan.

Lauantaina ohjelmassa oli ensimmäisenä Abergelen pikkukylä, jossa on asunut M:n sukulaisia. Hautuumaalta heitä ei löytynyt, mutta kylässä havaittiin olevan vahva vanhusskene. Pelkkiä vanhoja ihmisiä joka paikassa. Hihittelimme heille ja jatkoimme matkaa Llandudnon kaupunkiin.


Kuva: Abergele Old People's Club

Llandudno, varsinainen Welsh Riviera: hotellia hotellin perään ja peliautomaatteja elämysmaailmassa pitkän laiturin nokassa. Ladattuamme reilun punnan verran kahden pencen kolikoita koneeseen (ei lakattu kun oltiin voitolla, sillä kuka niillä kaksipencisillä mitään tekee) oli aika lähteä luontoon.



Viikonlopun pääkohde oli tietenkin Snowdonian kansallispuisto ja siellä korkein huippu, Snowdon. Kuinka ollakaan, kauniin aamun jälkeen Snowdoniaan päästyämme alkoi sataa kaatamalla. Miners' Track -polun alkupäässä parkkipaikalla pohdimme patikoinnin järkevyyttä sateessa ja tuulessa, ja M ilmoitti että voi jättää hommaan väliinkin. Minulla iski kuitenkin päälle eräänlainen pertti perheenisä -vaihde ja ilmoitin, että jos puuhamaahan asti on tultu niin puuhamaahan myös mennään vaikkei just silloin yhtään huvittaisi. Eli kamppeet niskaan ja kipittämään.

Helsingissä Lontoon-kamoja pakatessani olin arponut gore tex -kuorihousujen ja mukavampien windstopper-housujen välillä. Järkeilin silloin, että retkeilen vain kauniilla säällä joten otan vain windstopperit. Virhe.


Takki piti hienosti kuivana, mutta housut olivat parinkymmenen minuutin jälkeen läpimärät. No, semmoista se joskus on.

Loppujen lopuksi sade ei ollut retkeä pahiten haittaava olosuhde, vaan aivan hillitön tuuli. Tuulenpuuskat löivät välillä niin pahasti, että polulla pysyminen vaati tarkkuutta. Piti kulkea kumarassa ja kädet aerodynaamisessa asennossa.

Sitkeästä kipuamisesta huolimatta jäimme parin sadan metrin päähän huipusta. Tuuli kävi nousussa niin mahdottomaksi, että päätimme jättää huiputushaaveet sikseen. M totesi huipulle menemisestä tyhjentävästi: "it doesn't get any less stupid".

Ainakaan kameran puute ei käynyt harmittamaan, sillä tuossa säässä se olisi viimeistään mennyt rikki, eikä siellä muutenkaan nähnyt yhtään mitään sateen ja sumun vuoksi. Mieliala oli kuitenkin korkealla, sillä surkuhupaisakin on loppujen lopuksi hupaisan alalaji eikä retkellä tullut kylmä eikä nälkä.

Paluu perusleiriin, vaatteiden vaihto ja autossa tuuletin täysille jos vaikka kamat saataisiin kuivaksi. Lähdimme ajamaan etelään päin.

Pysähdyimme Machynllethiin, josta opaskirjamme tiesi kertoa, että siellä on huomattava hippiyhdyskunta. Ja totta tosiaan, ensimmäinen vastaan kävellyt villapaitainen äiti puhui ystävälleen jostain lasten workshopista. Jatkoimme matkaamme.

Päädyimme yöksi Aberystwythiin (huokaus, taas yksi paikannimi, jota en osaa lausua ja joka ei pysy muistissa), otimme huoneen ja lähdimme etsimään ruokaa. Harmi vaan, kello oli yli kymmenen, joten fish&chips/kebab oli ainoa vaihtoehto. Joimme oluet baarissa, jossa kaikki muut olivat pynttäytyneet Halloweenia varten. Verisillä vampyyreilla, zombeilla ja Super Mario -veljeksillä vipatti bilejalka vähän enemmän kuin meillä, joten kävimme nukkumaan.

Aamiaisella hämmästelimme valtavia nousuvesiaaltoja, jotka löivät rantabulevardille asti ja kastelivat Skodan. M totesi, että vähän huolettaisi tuo merivesi, jos kyseessä olisi oma auto, mutta onneksipa ei ole.



Itku lyhyestä ilosta. Aallot olivat nostaneet ylös kadulle (auto oli parkissa tuossa missä nuo kuvan muutkin autot) nyrkin kokoisia kiviä, joista yksi oli osunut Skodan tuulilasiin. Lasissa oli kunnon kolhu ja skraidu. Siinä vaiheessa alkoi harmittamaan rankasti, sillä autoon ei oltu otettu mitään ekstravakuutuksia. Ihan ei osattu odottaa tuommoista äksidenttiä.

Apeaa kotimatkaa piristi rautakautinen kylä ja sen parkkipaikalla (joo, rautakautisissa kylissä oli varmaan parkkipaikat) tavattu pikkuinen kummitus, joka lieni sukua Lapaselle. Ei nimittäin uskaltanut tulla meille kummittelemaan.


Fishguardin kaupungissa oli hassu näky, kun laskuveden myötä purjeveneet köllöttivät kiinni pohjamudassa (klikkaa alla olevaa kuvaa suuremmaksi!). Useimmilla veneillä oli yhden pitkän kölin sijaan kaksi lyhyempää köliä, jottei vene kellahtaisi mudassa. Merenpohjalla piti tietysti käydä kävelemässä.



Viimeinen retkeilykohde oli Pembroken linna, jonka vanhimmat osat on rakennettu vuonna 1093. Linna oli käytössä 1600-luvun keskivaiheille, jonka jälkeen se hylättiin ja pembrokelaisia kehotettiin käyttämään sen kiviä omiin tarpeisiinsa. Onneksi sitä ei kuitenkaan nakerrettu hajalle. Linnan restaurointi aloitettiin 1880-luvun lopulla ja nyt se on jännittävä vierailukohde.




Illallinen syötiin Swanseassa. Paluumatkaa hidasti noin puolellatoista tunnilla moottoritiellä tapahtunut hurjan näköinen onnettomuus. Kyllä se niin on, että autoilu taitaa olla vaarallisin tapa liikkua paikasta toiseen. Eikä välttämättä loppujen lopuksi kuitenkaan halvin - nyt nimittäin odottelemme kauhulla, tuleeko tuulilasista jokin lisälasku.

Walesin maisemat olivat juuri niin idyllisiä kuin osasin odottaakin, ja monta mielenkiintoista paikkaa jäi vielä käymättä.

Ehkä seuraavan reissun voisi tehdä vähän kiireettömämmin. Ainut walesinkielinen sana, joka jäi mieleen, oli liikennemerkeissä lukenut ARAF.

Se tarkoittaa "hitaasti".