Urheilujuhlan tuntu

Meidän perheessä ei ole ollut tapana seurata urheilua. Isältäni on muun muassa mennyt ohi jotkut olympialaiset enkä itse vieläkään muista, miten paitsio määritellään. Isoimpiin urheilukisoihin liittyvät muistoni pystyn laskemaan yhden käden sormilla, lista tulee tässä:

1. Varhaisin muistoni on Galgaryn talviolympialaisten pariluistelun seuraaminen. Siellä oli yhdellä (muistaakseni) neuvostoliittolaisella naisella aivan hurjan nätti lemmikinsininen puku ja toivoin kovasti sen parin voittavan. En muista, miten kävi.

2. Sitten oli se kun Toni Nieminen hyppi voitokkaasti kauhean pitkiä mäkihyppyjä, mutta mitkä kisat ne oli?

3. Taisin kyllä katsoa vikan erän siitä jääkiekkomatsista, kun Suomi voitti ekan kerran MM-kultaa. Ja taisin katsoa vikan erän myös siitä jääkiekkomatsista, kun Suomi voitti tokan kerran MM-kultaa. Jääkiekko on ylipäätään varsin epäkiinnostava laji: ukot on kuin avaruuskävelylle pukeutuneita (= ei silmänruokaa lain) ja jääkiekkoa pelataan muutenkin vain kuudessa maassa: Suomessa, Ruotsissa, Venäjällä, Kanadassa, Jenkeissä ja Tsekeissä. Tiesittekö muuten, ettei The Guardianin urheilusivujen Sports A-Z-osastossa ole ollenkaan kohtaa ”ice hockey”. Hihhih.

4. Olen kerran ollut katsomassa vakavaa jalkapalloa, se oli Buenos Airesissa Boca Juniorsin matsi. Täällä Islingtonissa harkitsin että pitäisi ehkä mennä katsomaan kotijoukkueen Arsenalin peli tuohon niiden valtavalle stadionille, mutta lippujen hankinnasta ilman jotain klubikorttia ei ota erkkikään selvää.

Ja viidettä ei just tule mieleen mutta urheilu-uutisista luen kyllä aina Sari Multala -jutut ja haaveilen omasta Laser-jollasta.

Mutta. Palasin siis kahden kuukauden Aasian-reissultani kaupunkiin, jossa on parhaillaan meneillään kesäolympialaiset. Se vaikuttaa elämääni niin, että jos vahingossa eksyn pyöräilemään olympiakaistalla, voin saada 130 punnan sakot. Siis ihan vaan pyöräilystä. Ja ilmeisesti sakot voipi napsahtaa myös, jos mainostaisin blogiani kirjoittamalla tähän ”Kesä 2012” englanniksi.

No, juhlatunnelmaan päästiin torstaiaamuna viime viikolla, kun heräsimme aamulla kadulta kantautuvaan älämölöön ja diskojytään. Cally Road oli liputettu värikkäin viirein ja pian sieltä ajoikin kisojen sponsoriautoja ”Hello Islington!” -kyltein ja niiden perässä olympiatuli. Nyt on sekin nähty, eikä tarvinnut kuin loikata olkkarin ikkunasta etuparvekkeelle. (Parvekkeelle kun ei ole ovea.)

Siinä se soihtu menee!

Vaan pitihän sitä vähän lähteä ihmettelemään itse kisatouhuja. Lajinvalinta oli helppo, koska ilmaiseksi piti päästä: maantiepyöräily. Sitä paitsi koko Britannia oli vielä lauantaiaamupäivällä ihan täpinöissään miesten pyöräilystä, koska hipsteripulisonkinen maanmies Bradley Wiggins oli juuri voittanut Tour de Francen ja uhosi auttavansa vikkeliin sprintteihin kykenevän kaverinsa Mark Cavendishin olympiakullalle. Päätimme polkea Richmond Parkiin katsomaan touhua.

Sijoituimme taktisesti Richmond Gatelle, jossa yhteensä 240 kilometrin reitti tekee lähes terävän kulman. Ajateltiin, että niiden on pakko ajaa siitä hitaasti. Tunnin odottelun jälkeen ohi ajoi ensin ainakin kolmekymmentä kyttää ja sitten – Viuh! Viuh! Viuh! - pyöräilijät viuhahti kahdessa sekunnissa silmien edestä. Kaikki paitsi sveitsiläinen Fabian Cancellara -parka, joka ei hoksannut kääntyä vaan tömähti päin aitaa.

Olin unohtanut kameran kotiin ja kännykästä loppui muistikortti kun yritin ottaa viuhahduksesta videota. Onneksi kaikkien huoltoautojen jälkeen tuli vielä yksi argentiinalainen kilpailija, joten cracias vaan hänelle, että sain edes yhden näpsyn muistoksi tapahtumasta. Jäimme salakuuntelemaan tuloksia viereisen seurueen radiosta ja huonostihan siinä briteille sitten kävi. Onneksi Lizzie Armitstead sotki tänään hopealle, kansakunnan orastava kiinnostus pyöräilyä kohtaan ehkä säilyy.

Siinä se argentiinalainen menee!

Nyt on olympialaiset suoritettu. Saatanpa kuitenkin vähän katsoa purjehdusta netistä tulevina päivinä. Gradustakin puuttuu enää 8000 sanaa.

Fillarikisassa oli fillariambulanssit.

Mangon taikaa

Mangokauppa Bettiahissa

"Bihar ei ole kiva!", huudahti Incredible India -julistein varustetun turisti-infon kaveri Delhissä, kun jouduimme taksikuskin kanssa kysymään reittiä hotellilleni ja menin mainitsemaan, minnepäin olen matkalla.

Eikä se ihan väärässä ollut. Biharin kaupungit ovat meluisia ja haisevia likakasoja on siellä täällä. Joka paikka on täynnä roskaa. Miehet pissii siellä  täällä  kaduille vaikka ovat ihan selvinpäin. Liikenne on kaaottista. Asioiden järjestäminen on hidasta ja hankalaa.

Yksi kiva asia tästä paikasta on joka tapauksessa helppo keksiä: mangot. Bihar on kuuluisa mangoistaan, eikä suotta. Ihanat keltavihreät möllykät ovat mehukkaita ja makeita, ja kadunvarret ovat täynnä mangonmyyjien kärryjä. Kilo suosikkihedelmiäni maksaa alle euron.

Seuraavaksi mieleen tulee granaattiomenat ja litchit. Ja toki täältä, kuten kaikkialta maailmasta, löytyy paljon mukavia ihmisiä.

Olen nyt siis kahden opiskelukaverini, S:n ja S:n kanssa Biharissa keräämässä graduaineistoani. Vietimme pari viikkoa Biharin pohjoisimmassa districtissä West Champaranissa ja kävimme haastattelemassa ihmisiä kolmessa kylässä. Mielenkiintoista, mutta välillä vähän uuvuttavaa yli 40 asteen lämmössä.

Biharilainen pikkutytto

Bihar on köyhimpiä Intian osavaltioita ja tutkimusalueellamme on vaikka mitä ikävää: jokavuotiset tulvat tuhoavat satoa, lapsia joutuu ihmiskaupan uhreiksi ja valtasuhteet pitävät köyhimpiä kurjuudessa. Oma tutkimustehtäväni on selvittää, mitä luonnonvaroja kylien väki käyttää hyväkseen ilmastonmuutokseen sopeutumisessa, mitä niiden ylläpitäminen edellyttää ja mitä esteitä niiden käyttämiselle on. Toinen S tutkii ympäristökatastrofi- ja kehitysohjelmien yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia ja toinen S keinotekoisia tulvaesteitä.

Yksi tutkimuskylistamme

Tutkimushommat jäi omalta osaltani muutamaksi päiväksi tauolle, kun kävi niin mahtava juttu, että M sattui matkustamaan Nepaliin kehy-hommiensa ja oman gradunsa vuoksi. Bettiahista, jossa asuin kenttätöiden ajan, on Kathmanduun linnuntietä mitattuna matkaa vain 130 kilometriä. Vaan toisinaan lähelle on pitkä matka.

Olin toivonut pääseväni lähtemään reissuun aikaisin aamulla, mielellään kuuden maissa, mutta kun ei kellään muulla mikään kiire ollut minnekään niin mitä sitä hötkyilemään. Matkaan päästiin kello 10. Bettiahista hypättiin bussiin (isäntämme lähti ystävällisesti saattamaan minua rajalle), joka ei kuitenkaan mennyt suoraan rajakaupunkiin Raxauliin vaan jonnekin ihan muualle. Sieltä muualta neuvottelimme itsemme "jeeppiin", joka ei lähtenyt ennen kuin se oli tupaten täynnä populaa (itse istuin isännän kanssa pelkääjän paikalla, eikä siinä tosiaan ollut kahta penkkiä) ja katolla kolme-neljä kaveria. "Jeeppi" jätti meidät kilometrin päähän rajalta, joten matka jatkui fillaririksalla. Rajamuodollisuudet menivät leppoisasti (tai no, Nepalin viisumi olisi pitänyt maksaa US dollareilla, mutta väpättävä alahuuli sai rajaukkelit heltymään ja veloittamaan viisumin rupioissa) ja olin Nepalin puolella Birganjissa vähän ennen kello kahta.

Birganjista autottomalla Kathmanduun menijällä on kaksi vaihtoehtoa: pääkaupunkiin pääsee joko bussilla, joka kestää yhdeksän tuntia - tai lentokoneella, joka kestää 15 minuuttia. Siinä on nimittäin vähän kukkulaa välissä.

On siis tilanteita, jolloin lentokone on perin houkutteleva vaihtoehto. Mutta valitettavasti minulle kerrottu tieto, että koneissa on aina tilaa ja että lipun voi ostaa samalle päivälle Birganjista, oli höpöä.

Bussini lähti iltakahdeksalta, joten notkuin muutaman tunnin Birganjissa ihmisten tuijoteltavana ja saavuin Kathmanduun aamuviideltä. Reipas Aasian-matkaaja pääsi vihdoin näkemään heilansa. M:n ensi töikseen ojentama kasvoliina meni yhdestä pyyhkäisystä pikimustaksi.

Miniloma Kathmandunlaakossa oli joka tapauksessa mitä hauskin. M opetti miten ajetaan kuoppaista mäkeä alas maastopyörällä tosi lujaa ja illalla juotiin kylmää kaljaa. Jakartalaisten NGO-tuttujen antama kaunis hame, Kalimantanin tulkkini lahjoittama kaulakoru ja Bettiahin perheeltä (jonka luona asuimme) saamani nätti valkoinen paita pääsivät käyttöön kun saimme kutsun häihin. Mitään juhlavaatetta, koruista nyt puhumattakaan, ei ollut lähtenyt Lontoosta mukaan joten kävipähän kerrankin kätevästi.

Fillaroimassa Kathmandunlaaksossa

Paluumatkalle Bihariin lähdin sillä vartin lennolla. Buddha Airin 18-paikkaisen koneen toinen länkkärimatkustaja oli brittiläinen Hare Krisha -heppu, jolla oli hatussa hieno kokoelma muovieläimiä ja Kinder-yllätysmuna-yllätyksiä. Intian rajalla odottelimme lounaalla olevaa rajaviranomaista, hän tarjosi minulle kasvispapanoita ja soitti haitaria.

Miksei ihmislapsilla ole hantaa?

Raxaulista matkustin Biharin pääkaupunkiin Patnaan S:n ja S:n luo. Kirjoittelemme täällä parhaillaan gradujamme vielä tänään ja lähdemme huomenna pienelle Etelä-Bihar -kierrokselle ja sitten Delhiin ja kotimatkalle.

Edelliseltä Intian-reissultani salakuljetin kotiin viisi kiloa mangoja. Veikkauksia, millainen lasti lähtee tällä kertaa mukaan?