Kotiinpaluu. Vanha koti vilahti pilvien välissä. |
Tämä Helsinki on
kesän viilenevä yö
Se on kiihkeä sydän
joka malttamatta lyö
kesän viilenevä yö
Se on kiihkeä sydän
joka malttamatta lyö
Elokuun alussa, kun Suomessa oli jo luovuttu toivosta kesähelteiden suhteen ja ryhdytty valmistautumaan syksyyn, erään lentokoneen pyörät iskivät Helsinki-Vantaan kiitotielle. Minulla, sen matkustajalla, tulvahti pienet kyyneleet silmiin. Siihen hetkeen päättyi suuri seikkailu, ikimuistoinen ajanjakso elämässä ja matkalaukkuelämä.
Viisi vuotta aiemmin, elokuussa niin ikään, palasimme Helsinkiin Lontoossa vietetyn vuoden jälkeen. Silloin koin epämääräistä ahdistusta Suomeen paluusta, sillä Lontoo ei päästänyt otteestaan ja Helsingistä tuntui puuttuvan rentous, yllättävyys ja ystävällisyys. Tällä kertaa mieli oli aivan päinvastainen: Genevessä vietetyn heinäkuun jälkeen tuntui vahvasti siltä, että tämä reissu on nyt tässä. Halusin jonnekin, missä pikkulapsiperheen palvelut pelaavat, töitä on varmasti ja että pääsen irti ulkopuolisuuden tunteesta. Ajatuksissani tein Helsingistä Shangri-Lan.
Ja sellainen se on pitkälti ollutkin, ainakin näin muutaman kuukauden kokemuksella.
Helsinki on Jätkäsaaren nostokurjet
Jotka majesteetillisesti kumartuvat etsimään makupalaa
valtamerilaivan lastiruumasta
Jotka majesteetillisesti kumartuvat etsimään makupalaa
valtamerilaivan lastiruumasta
Shangri-La:ssa sataa. Nostokurki ja Jätkäsaaren koululaisten Rokkiporkkanaksi nimeämä silta. |
Jätkäsaaressa ei ole enää rahtilaivoja, mutta nostokurkia riittää. Ne rakentavat ihmisille koteja tälle neljän pienen kallioisen luodon ympärille rakennetulle täyttömaalle. Täällä mekin asumme.
Helsingin yliopiston opiskeluaikoinani ympäristötieteiden opiskelijoiden keskuudessa toistui haave muuttamisesta jonnekin kauas kaupungista, pellon ja metsän väliin, ekoyhteisöön. Ja sinne niitä opiskelukavereita myös muutti. Itse en koskaan jakanut tuota haavetta - yhteisöllisyys sinänsä kuulosti hauskalta ajatukselta, mutta miksi pitäisi lähteä pois kaupungista? Eräs maalle muuttanut kertoi lehtijutussa, että yhteisökylän kotitalot ovat sellaisin etäisyyksin, ettei naapuritaloon kuule eikä näe. Minä puolestani tykkään siitä, että oma koti on kuin törmäpääskyn pesä korkean kumpareen seinämässä, toisten pesien ympäröimänä.
Meidän koti Jätkäsaaressa on yhteisöllisessä kerrostalossa, eikä mikään voisi olla paremmin.
Etelähelsinkiläinen yhteisöasuminen on sitä, että käyt lainaamassa naapurista sahramia puolison huolella väkertämään kalakeittoon ja valut sitten alakerran yhteiseen olohuoneeseen joogatunnille. Se on sitä, että sunnuntaiaamuna viet kaapista löytyvät aamiaistarvikkeet yläkerran takkahuoneeseen ja laitat talon lapsiperheille whatsapp-viestin: tulkaa syömään! Se on kuulumisten vaihtoa kymmenennen kerroksen puusaunassa, josta avautuu maisema yli Ruoholahden kattojen. Se on sellaista, että koko mahtava talo huokuu niin elämästä nauttimista kuin toisista välittämistä.
Tämä Helsinki on maa, jota meri rakastaa
MItä yhteistä on Lontoolla, Kairolla, Genevellä ja Brysselillä - siis sen lisäksi, että minä olen asunut niissä kaikissa viime vuosina? Niin, ne ovat sisämaakaupunkeja.
Sillä veneellä, mikä meillä siinä sillan kupeessa kesäisin keinuu, ei voisi lähteä maailmanympäryspurjehdukselle, mutta se ei haittaa. Meren läheisyys antaa mielenrauhaa, eikä edes marraskuinen, mereltä puhaltava tuuli pysty minua nujertamaan. Vedän syvään henkeä ja katselen hassun näköisiä veneitä Clarion-hotellin edessä.
Sveitsin vuoristoiset patikointiretkikohteet olivat toki henkeäsalpaavan hienoja, mutta minä kuulun meren äärelle.
Tämä Helsinki on laulu,
jota aina laulaa vois
jota aina laulaa vois
Helsingillä on jo jonkin aikaa ajatuksissani ollut apulaispormestari Anni Sinnemäen hymyilevät kasvot, jotka lupaavat meille kaupungin asukkaille niin hauskuutta kuin huolenpitoa.
Minä hymyilen niille takaisin.
Tämä Helsinki on meidän,
ja me oomme Helsingin.
ja me oomme Helsingin.
Kursivoidut lainaukset ovat Erna Tauron ja Bo Anderssonin laulusta Helsinki, jonka voit kuunnella tästä Spotify-linkistä: