Thursday, October 20, 2011

Bike dreams

"When I see an adult on a bicycle, I do not despair for the future of the human race"

Nämä H.G. Wellsin sanat luin plakaatista Lontoon kaupungintalossa esillä olleessa Dreams on Wheels -pyöräilynäyttelyssä, jonka näimme täällä pari vuotta sitten (tuo naamakuvani tuossa on muuten otettu hetiperään sen jälkeen). Lontoossa on kovasti yritystä palvella lisääntyvää työmatkapyöräilijöiden määrää, mutta mikään pyöräilijöiden eldorado tämä ei - vielä - ole.

Pyöräilykaupungeista tulee ensimmäisenä mieleen Kööpenhamina ja Amsterdam, joiden liikenteessä pyöräilijä on kunkku. Köpiksessä pyörät kiitävät sekä jalankulkijoista että autoista karistetuilla omilla kaistoillaan, ja Damissa pyöräilijä on yksinkertaisesti se, jota sekä auto että jalankulkija väistää. Kummassakin kaupungissa suosituin pyörämalli tuntuu olevan jonkinlainen mummopyörä - semmoinen, jossa istutaan suorassa ja joka painaa varmaan yhtä paljon kuin rimpsuhameinen hippi sen selässä.



Kuva: Think Bike! -kyltti Waterloon aseman edessä, pyörätasku ja -kaista. Ja Boris bikella ajava pukumies.



Lontoossa kaikki on toisin. Täällä on jonkin verran autotiehen maalattuja pyöräkaistoja, mutta perusperiaate on se, että pyörät ajavat autojen seassa. Autoilijat puolestaan olettavat, että autojen seassa ajavat vehkeet ajavat autojen nopeudella. Eli, jos baana on vapaa, siinä ajetaan LUJAA.

Suurin osa pyöristä onkin kippurasarvisia maantiekiitäjiä, tai vähintään hybridejä. Monet Cityn pukumiehet sotkevat puolestaan taittopyörillään yllättävän reippaasti. Loput, kuten toistaiseksi me, turvaudumme "Boris Bikeihin", kaupunginjohtaja Boris Johnsonin mukaan nimettyihin kaupunkipyöriin. Kolmivaihteisia ja vilkkuvilla valoilla varustettuja pyöriä on 5000 kappaletta yli kolmessa sadassa telineessä. Pyörän saa lainaksi luottokortilla, ja etevä boristelija pyöräilee 24 tunnin ajan vain yhdellä punnalla.


Kuva: Boriksia King's Collegella

Boris on vähän raskas ajettava, eli sillä ei ihan pääse niihin nopeuksiin joita Lontoon kaduilla pitäisi pitää yllä. No, olenpa vihdoin nähnyt omin silmin, että joku kanssapyöräilijä ohittaa M:n. M oli tilanteesta silminnähden hämmentynyt.

Tämä kuva on otettu vauhdissa.


Meidän Suomessa olevat maantiepyörät olisivat täydellisiä täällä, mutta ah niin ystävällisessä kaupungissa on yksi paha virhe: täällä varastetaan polkupyöriä todella paljon. Vaikka pyörä olisi hyvin lukittu, niin varkaille kelpaavat myös kaikki irti lähtevät osat. Pelkäisin Campagnolo-merkkisen takavaihtajani katoavan alta aikayksikön.

Niinpä haussa on nyt kevyt ja kipakka, mutta sopivasti vähän nuhjuinen fillari.



Friday, October 7, 2011

Oodi Deptfordille ja pukumiehille



Kamerani - Nikon D80 - teki kiukuttavan tempun viikko ennen Lontooseen muuttoa. Se otti ehkä yhden kuvan kymmentä laukaisua kohden ja sulkimen ääni kuulosti jotenkin epämääräiseltä. Kamera jäi Helsinkiin odottamaan korjaajalle pääsyä.

Elämä ilman kameraa on kurjaa. Pikkuisen kännykkäni kamera on joutunut astumaan Nikonin saappaisiin. Erottaako ylläolevasta London Eyen kuvasta, että yksi sukkula on lähtenyt venukseen?



Kuva: Deptfordin juna-asema. Legendaarinen kuvisopemme Wappis Itäkeskuksen koulusta käski aikoinaan katsomaan ja kuvaamaan raiteita, joista heijastuu luonnonvalo.


Asustelimme ensimmäiset puolitoista viikkoa M:n sedän N:n luona Deptfordissa, Thamesin eteläpuolella, Greenwichin lähellä. Vaikka pohjoisrannan asuntovälittäjät moittivat alueen levottomaksi, me viihdyimme mainiosti. Deptford on värikäs ja hauska paikka. "It iz like the whole world in one village", nauroi ranskalaisittain englantia lausunut taksikuskimme, kun muutimme maanantaina Deptfordista Kenningtoniin (tosin jälleen vain väliaikaisasuntoon).

Setä N asuu Deptford High Streetillä korttelissa, johon on tuotu junan vaunu kahvilaksi. Koko sisäpiha on myös käymisen arvoinen paikka - siellä on rento pyöräkorjaamo, ulkoilmaleffateatteri (kesäisin), palkittu yrttipuutarha ja Crafty Bitches -niminen huonekalujen ja vaatteiden tuunausmesta.



Kahvilaa ylläpitää Deptford Project. Jos olet aina halunnut tehdä jotain taiteellista Lontoossa, se kannattaa varmasti tehdä Setä N:n takapihalla. Takapihan voi nimittäin vuokrata.

Kerron vielä esimerkin siitä, miksi niin tykkään tästä kaupungista. Olin maanantaina menossa luentojeni jälkeen kuuntelemaan paneelikeskustelua ilmastonmuutoksen vaikutuksista suurkaupunkien slummeihin University Collegelle. Vilkaisin opaskirjaani, että mikä olisi kivoin kävelyreitti Strandilta UCL:lle - ja eikös lähin ohi kävellyt pukuherra ollut salamana kysymässä kohteliaasti, että voiko olla avuksi. Naurahdin, että kiitos vain, mutta taisin jo selvittää tieni eteenpäin. Sitten tämä herrasmies otti laukustaan kirjekuoren, ja sieltä kaksi lippua illan konserttiin The Royal Albert Halliin. "En pääse itse, joten jos sinulla on niille käyttöä niin ota toki", hän sanoi ja lähti harppomaan eteenpäin.

No, mehän menimme (UCL:n paneelikeskustelu jäi tällä kertaa väliin). The Royal Albert Hallissa soitetaan kaikkea rokista klassiseen, ja toisinaan lavalla lyödään tennispalloa tai painitaan. Maanantai-illan esiintyjä oli bändi nimeltä Metronomy, joka osoittautui aivan fantastiseksi! Bändi pisti koko hienon ja ison konserttipaikan yleisön hytkymään - ja nauramaankin.

Vaatikaa bändi ensi kesäksi Flowhun! Ja vaatikaa, että Helsingin herrat antavat tarpeettomat pääsylippunsa opiskelijatytöille ja -pojille.




Post scriptum.
Olen itse asiassa kerran saanut Helsingin herra O.L:lta liput AC/DC:n keikalle.

Monday, October 3, 2011

Takaisin koulun penkille




"Pärjäätsä tästä eteenpäin?", M kysyi saattaessaan minut maisteriohjelmani muiden opiskelijoiden ja vetäjä-professorin ensimmäiselle tapaamiselle King's Collegen Strand-kampukselle, ihan luentosalin ovelle asti.

Joo, kai mä pärjään. Johtuiko M:n isällisestä suhtautumisesta vai mistä, mutta minua jännitti yhtä paljon kuin joskus 80-luvulla kun aloitin peruskoulun ensimmäisen luokan.

Meidän Disasters, Adaptation & Development -ohjelmassa on 25 opiskelijaa, joista noin puolet ovat brittejä ja loput ympäri maailmaa. Muita suomalaisia ei ole, joten minusta siis tulee tämän alan johtava asiantuntija kotimaassani, mikä saatettakoon nyt tässä teille tiedoksi.

Kurssit alkoivat viime viikolla ja osallistuin kaikille kiinnostavan kuuloisille, jotta voisin helpommin päättää, mitä valitsen. Valinta on osoittautunut vaikeaksi, koska valinnaisia saa ottaa korkeintaan 80 creditiä, ja überkiinnostavia kursseja on ainakin 120 creditin edestä. Oma kurssipalettini tulee olemaan ympäristöriskien arviointia ja hallintaa sekä mm. vesipolitiikkaa. Water Policy -kurssin pitää prof Tony Allan, joka on kehittänyt termin virtual water, virtuaalivesi.

Se tarkoittaa vettä, joka on kulunut jonkin hyödykkeen tuottamiseen, mutta joka ei ole enää tuotteessa itsessään. Esimerkiksi yksi kahvikupillinen on edellyttänyt 140 litran vedenkulutuksen kahvipapujen viljelyn, käsittelyn, pakkaamisen ja kuljetuksen myötä.

Suomalainen Siemenpuu-säätiö, jonka varapuheenjohtajana toimin tänä vuonna Lontooseen muuttamiseen asti, julkaisi viime vuonna suomenkielisen kirjan aiheesta. Kirja vedestä on lukemisen arvoinen, vaikka itse sanonkin.

Oli hupaisaa saada kasvot myös henkilölle, jonka poliittisesta ekologiasta kertovan kirjan parissa olen joskus Helsingin yliopiston aikoina huhkinut ja todennut, että se oli ehkä vaikein ikuna lukemani englanninkielinen tenttikirja. Prof Raymond Bryant pitää meille kiinnostavaa Globalisation and the Environment -kurssia, jonka tosin joudun tässä credittiongelmassani jättämään virallisesta ohjelmasta pois. Saatan kuitenkin käydä vaklaamassa kurssia silloin tällöin.

Puolet valinnaisista kursseistani - eli kaksi neljästä - käsittelee riskipolitiikkaa. Menin vähän vahingossa Risk Assessment -luennolle, kun tarkoitukseni oli mennä Risk Governancelle. Arviointikurssin pitäjä oli vähän pelottava iso ruotsalaismies, joka pisti meidät koville mutta lupasi, että tekee meistä superasiantuntijoita. Säikähdyksessäni menin lupautumaan vapaaehtoiseksi tekemään jonkun jutskan EU:n safety & health reviewsta, joka ilmestyy vuonna 2013. En ihan hoksannut, mitä kaikkea tähän tehtävään liittyi (tai mikä tuo review edes on), mutta ehkä se vielä selviää.

Lontoossa oli aivan ihana, jopa +28 asteen helle viikonloppuna (henkilökohtainen adaptaationi ilmastonmuutokseen on siis ollut varsin ongelmaton). Meillä oli ihan paras piknik London Fieldsillä ystävien kanssa. Retkisäät ovat ehkä tältä syksyltä kohta ohi, mutta keväällä jos tulette Lontooseen niin evästarvikkeet Broadway Marketilta ja niiden nauttiminen tuossa puistossa on ihan ehdoton juttu.