Perjalanan

Asiat ovat menneet nyt niin, että minä sijaitsen Indonesiassa. (Perjalanan = travel, journey, expedition)

Saavuin tänne toukokuun puolivälin jälkeen, ensimmäisenä päämääränäni Siemenpuu-säätiön Indonesia-ohjelman kumppanuustapaaminen Keski-Sulawesilla. Tämä on kolmas matkani Indonesiaan ja kuten usein käy, nytkin tuntuu siltä että mitä enemmän näen ja opin, sitä monimutkaisemmaksi kaikki menee - erityisesti Indonesian hallintorakenne ja erilaiset metsäalueluokittelut.

Kumppanuustapaaminen oli Ngata Toro -nimisessä kylässä, jota et löydä Google Earthin hakutoiminnolla. Kylä sijaitsee Lore Lindun kansallispuiston keskellä, ja voit uskoa, että näkymät sademetsään oli hienot. Kolmipäiväinen tapahtuma alkoi kyläläisten järjestämällä traditionaalisella vastaanottoseremonialla, jota ei kuulemma oltu pidetty pitkään aikaan. Minut puettiin juhlapaitaan ja topi-hameeseen ja kylän vanhin suoritti asiaan kuuluvat rituaalit. Koska en tuntenut etikettiä, päätin diamond jubilee -hengessä kuvitella olevani kuningatar Elizabeth Commonwealth-kierroksella, puhua pukahtamatta mutta jäykästi hymyillen. En kuitenkaan vilkuttanut. Seremonian jälkeen aloitettiin seminaari, jossa puhuttiin sekä Lore Lindun alueen haasteista että koko maan metsäkonflikteista.

Matkalla seremonioihin

Seuraava päivä pyhitettiin kokoustamiselle. Kokouksessa pohdittiin, miten Siemenpuun indonesialaiset kumppanijärjestö voisivat löytää ratkaisuja näihin metsäkonflikteihin. Tilanteet ovat hyvin erilaisia eri puolilla Indonesian saaristoa, vaikka perusongelma on sama: paikallisyhteisöjen oikeus käyttää metsiä on vaarantunut, toisaalla öljypalmu- ja akaasiaplantaasien vuoksi, toisaalla valtion tiukan hallintapolitiikan takia.

Tässä raivataan tilaa palmuöljyplantaasille Kalimantanilla

Ronald ylittämässä puroa

Ngata Torossa haasteena on neuvotella hallinnon kanssa kansallispuiston käyttämisestä perinteisiin elinkeinoihin ja Keski-Sulawesia valtaavien kaivosyhtiöiden torjuminen. Kolmantena kumppanuustapaamisen päivänä teimmekin retken maastoon tutustumaan tilanteeseen. Lore Lindussa on kummituseläimiä, mutta niiden näkemiseen olimme väärään vuorokaudenaikaan liikkeellä. Retki oli kuitenkin mukavan vaihteleva, metsän siimeksestä riisipelloille ja kaakaoviljelmille sekä monen monta kertaa leveän puron yli. Oppaanamme ollut metsäpoliisi kehui minua vahvaksi, kun kipitin hengästymättä rinnettä ylös alas. Suomalaisen ympäristöaktivistin erottaa nimittäin indonesialaisesta se, että ensimainittu ei polta ketjussa tupakkaa.

Keski-Sulawesilta matka jatkui Kalimantanille, Indonesian puolelle Borneota. Tutustuin lähemmin erään Siemenpuun kumppanijärjestön, Menapakin, toimintaan Teluk Sumbangin kylässä. Teluk Sumbangissa haasteena on torjua kaivosyhtiöiden ja öljypalmuplantaasien leviäminen kylää ympäröiville alueille, joista kylän dajakkiväki saa elantonsa. Metsäretken lisäksi mieleenpainuva kokemus oli sopivasti sattuneet häät, joihin sain kutsun. Häävieraiden kännykkäkameroille taisi tallentua useampi kuva minusta kuin hääparista.

Tanssia hääjuhlissa. Morsiusparin osana on istua edessä korokkeella, kun muut juhlii sydämensä kyllyydestä.

Koska Teluk Sumbangin matka meni aikataulun mukaan ja seuraava tilaisuus on vasta huomenna maanantaina Jakartassa, pääsin viettämään pari vapaapäivää. Matkasin Derawanille, joka on pieni saari kolmen tunnin matkan päässä Beraun kaupungista. Saaressa on kylä, jonka asukkaat osoittautuivat hyvin herttaisiksi. Pohdiskelin, että onkohan saarissa elävien ihmisten ystävällisyys ja tietynlainen rentous universaalia? Siihen nimittäin törmää myös Itämerellä ja Välimerellä.

Derawanin pääkuja

Kävin sukeltamassa sekä ihmettelemässä Kakaban saareen kauan aikaa sitten merestä eristynyttä järveä, jossa meduusat ovat menettäneet polttamiskykynsä. Snorklailin valtavan rauskun vierellä ja näin myös vastakuoriutuneiden, pikkuruisten merikilpikonnien ottavan ensiaskeleensa ja kipittävän mereen. Yksi kilpikonnanpojista säikähti vettä ja palasi pikaiseen rannalle, kun muut lähtivät uimaan. Se kokeili vettä pariin otteeseen ja vaikutti epäröivältä, mutta lopulta sekin katosi öiseen valtamereen. Katselin poikasten menoa liikutuksenkyyneleet silmissä. Toivottavasti ne kasvavat yhtä vanhoiksi ja suuriksi kuin vanhempansa. Näin myös yhden emokilpikonnan palaavan mereen munintareissultaan.

Palasin tänään Jakartaan, josta jatkan huomisen kokouksen jälkeen tiistaina eteenpäin. Sydän halajaa kotiin M:n luo Lontooseen, mutta sinne en vielä pääse. Matkustan nimittäin seuraavaksi kuudeksi viikoksi Intiaan, Biharin osavaltioon, jonne menen keräämään ekosysteemipohjaisia ilmastonmuutoksen sopeutumiskeinoja käsittelevän maisterintutkielmani (onko se nyt sitten gradu vai ei??) aineiston.

Aasia. Riisi pysyy, kastikkeet vaihtuu.