Jätteenkerääjien jäljillä

Kairoon muuttavaa suomalaista voi aluksi ahdistaa monikin asia – kuumuus, liikennekaaos tai vaikka vaikea vieras kieli. Minuapa ahdisti se, että kaikki roskat piti pistää samaan roskapussiin.

Lajittelemaan tottuneelle Kairon systeemi on hämmentävä: biojäte, muovipurkit, lasipullot, paperit ja metallit heitetään kaikki samaan pussiin ja joka yö tyhjentyvä jäteastia on rappukäytävässä heti hissin vieressä. Kovin montaa päivää en ehtinyt täällä keväällä olla kunnes ryhdyin selvittämään, mitä niille roskille oikein tapahtuu.

Jäteastioita hotellin pihalla Hurghadassa. Etsin tietysti paikkaa, mihin heittää tyhjä pahvinen pillimaitopurkki.

Suurimman osan kaupungin jätteistä on 1940-luvulta asti kerännyt zabaleeneiksi (garbage people) nimetyn yhteisön miehet. He kuljettavat jätteet asuinalueilleen, joissa jäte lajitellaan käsin. Kaikki raaka-ainekelpoinen jäteaines myydään eteenpäin ja ruuantähteet syötetään zabaleenien sioille. 90 prosenttia zabaleeneista on kristittyjä, joten he voivat pitää sikoja. 

Systeemi on jätteidenkäsittelyn näkökulmasta hämmentävän tehokas, jopa 80 prosenttia jätteestä menee jollain tavoin käyttöön. 2000-luvun alussa Kairon viranomaiset päättivät edistyksen nimissä ostaa jätepalveluita ulkomaalaisilta yrityksiltä, ja kolmen ylikansallisen firman kanssa tehtiin kymmenien miljoonien dollarien arvoiset sopimukset. Nämä yritykset pystyvät kuitenkin käyttämään hyväksi vain 20-25  prosenttia jätteestä, loput viedään kaatopaikalle. Vaivattomaan rappukäytäväkeräykseen tottuneet kairolaiset eivät olleet tyytyväisiä uuteen palveluun, koska firmat suostuivat keräämään jätteet vain keskitetyiltä jäteastioilta kadun varresta, ja palvelu maksoi asukkaille silti enemmän kuin mitä zabaleenien hoitamana. Lisäksi tietysti tuhannet ihmiset jäivät ilman elinkeinoa. Yritykset palkkasivat loppujen lopuksi zabaleeneja hoitamaan osan jätekeräyksestä perinteiseen tyyliinsä pitääkseen asukkaat tyytyväisinä, mutta kaupungin tekemät sopimukset raukeavat vasta vuonna 2017, minkä jälkeen tilannetta voi arvioida kokonaisuudessaan uudelleen. Zabaleenien etujärjestö The Spirit of Youth valmistautuukin parhaillaan tuohon aikaan ja auttaa yhteisöä yritysten perustamisessa ja asiakirjojen laatimisessa, jotta zabaleenit voisivat olla jätteenkeruussa virallisia sopimuskumppaneita.

Toinen iso takaisku zabaleeneille oli vuonna 2009 iskenyt sikainfluenssa, johon Egyptin hallitus Mubarakin johdolla vastasi määräämällä kaikki zabaleenien siat hävitettäväksi – huolimatta YK:n vastustuksesta ja siitä tiedosta, että N1H1-virus ei leviä samalla lailla eläimistä ihmisiin kuin lintuinfluenssavirus. Monet uskovatkin, että kyseessä oli ennen kaikkea uskonnollinen kiusanteko. Sikojen teurastus pisti zabaleenien jätteenkeräyksen sekaisin ja sianlihasta – joka kätevästi oli myyty turisteja palvelevien ravintoloiden tarpeisiin – saatavien tulojen menetys oli suuri. Siat palasivat takaisin zabaleeneille vasta armeijan suistettua Morsin vallasta.

Kiinnostuin zabaleenien elämästä ryhdyttyäni etsimään tietoa siitä, mihin tämän miljoonakaupungin jätteet oikein menevät. Monessa heistä kertovassa artikkelissa korostetaan, kuinka zabaleenit ovat ylpeitä työstään, vaikka se onkin epämiellyttävää ja ennen kaikkea terveydelle vaarallista. Jätteitä lajittelevat useimmiten naiset ja lapset, jotka eivät välttämättä käytä edes hanskoja työssään. Kansalaisjärjestöt ovat viime vuosina kuitenkin työskennelleet zabaleenien kanssa olosuhteiden parantamiseksi. 

Jätekasa jonkun kodin edessä odottamassa lajittelua

Meille tarjoutui viime viikonloppuna mahdollisuus käydä tutustumassa zabaleenien asuinaluelle Mokattamiin, ”Garbage Cityyn”, viime viikonloppuna. Kaupunginosaan johtaa pääväyliltä vain muutama kapea kuja, joita pitkin täydessä lastissaan huojuvat lava-autot tuovat jätteitä käsiteltäväksi ja vievät lajiteltua jätettä pois. Kävimme kierrätyskeskuksessa, jossa tehdään kierrätyspaperituotteita sekä vaatetehtaiden lahjoittamista ylijäämäkankaista mattoja ja käsitöitä. Kierrätyskeskuksen vieressä on myös päiväkoti ja koulu.

Tilkuista tehtyjä ihania pöllöjä. Näitä myydään muutamalla eurolla myös meidän naapurustossa kivassa pikku putiikissa. 

Seminaarisali, jossa muun muassa pidetään
rukoushetkiä ja esitetään näytelmiä

Toinen vierailun kohde oli kallioluoliin louhitut koptipyhimys Simonin kirkko sekä viereinen seminaarisali, jonka alla on luostari. Kirkkoon mahtuu jopa yli 10 000 vierasta kerralla, ja oppaan mukaan siellä käyvät myös monet muslimit hiljentymässä. 

Vierailukäynti oli muutoin mielenkiintoinen, mutta zabaleenien arkielämään tutustuminen jäi lähes kokonaan väliin. Kierrätyskeskuksen opas ehti kadota, ennen kuin ehdin kysyä, kuinka iso osa zabaleenien lapsista käy koulua tai miten terveydenhuolto on järjestetty. Valokuviakaan en saanut itse kylästä muutoin kuin pikkubussin ikkunan läpi. 

Yhden zabaleenin, muslimin tosin, tarinan voi lukea taannoisesta The New Yorker -lehdestä. 

Vaikka zabaleenit keräävät kaikki jätteet samasta paikasta, luonteeni ei edelleenkään anna periksi laittaa kaikkia jätejakeita samaan mustaan muovipussiin. Pyrimme laittamaan ruuantähteet erikseen, samoin pahvit, lasit ja muovipullot. Ehkä meidän zabaleenimme vaimo kokee sen edes pienenpienenä helpotuksena päivittäiseen lajittelu-urakkaansa. 

Kotiäitikummajainen

Takana on kohta kolme kuukautta kotiäitinä Kairossa. Tänä aikana Pikku-H, nyt 14 kk, on muun muassa oppinut käymään potalla (jos arvaamme oikein vessahädän ajoituksen) ja sanomaan painokkaasti KIITTI kun hänelle annetaan jotain.

Suomessa keskustellaan kovasti lastenhoidon järjestämisestä. Miten hoitovapaat vaikuttavat äitien urakehitykseen ja eläkekertymään ja mikä hoitomuoto on lapsen kannalta paras. Edustan itse sitä näkemystä, että äitejä tulisi kannustaa töihin ja isejä kotiin, sekä äitien urakehityksen ja perheen sisäisten tuloerojen kaventamisen että tasa-arvoisen vanhemmuuden vuoksi. Päiväkotihoidon paremmuutta perustellaan myös lapsen oikeudella laadukkaaseen varhaiskasvatukseen, mutta itse en lähtökohtaisesti pysty näkemään kotihoitoa lapsen kannalta jotenkin huonompana vaihtoehtona. Uskon, että niin kotona kuin päiväkodissa voi kasvaa tyytyväinen ja onnellinen lapsi.

Myy-lusikka mansikkasopassa

Koska nyt on kovin muodikasta pohtia äitiyttä, siihen liittyviä yhteiskunnallisia rakenteita sekä äitiyden identiteettikysymyksiä, heitän minäkin lusikkani soppaan.

Blogeissa käydään kuumana keskustelua kotiäitiydestä ja uraäitiydestä. Kotiäitiyden valinneet harmittelevat, ettei yhteiskunta tue heitä tehtävässään. Kotihoidon raha on pieni, eikä arvostusta tule kaikilta. Uraäitejä taas syyllistetään lapsensa hylkäämisestä päiväkoteihin – johon he vastaavat huomauttamalla, että ovat paras mahdollinen äiti lapselleen, jos saavat tehdä itselleen tärkeäksi kokemaansa työtä kodin ulkopuolella.

Minä ajattelin olevani juuri se sellainen äiti, joka vanhempainvapaan päättyessä painelee into pinkeänä takaisin duuniin ja päästää puolisonsa muutamaksi kuukaudeksi kotiin pikkuista hoitamaan, kunnes hän – siis lapsi – on tarpeeksi kypsä päiväkotiin. Ei vain ansioiden ja ihanteiden vuoksi, vaan ennen kaikkea siksi, etten hankkinut kahta maailmanpelastuksen maisterintutkintoa ollakseni monta vuotta kotona kuuntelemassa muumilauluja. Koska tässä nyt kävi miten kävi, muumilaulut soi ja olen kotiäiti par excellence, yritän asennoitua uuteen rooliini ja viihtyä siinä.

Ja mikäpäs tässä: lapsi on järjettömän ihana. Hän laulaa, tutkii ympäristöään ja syö hyvällä ruokahalulla kokkaamiani ruokia (täältä ei saa valmisruokia, joten teen lähes kaiken itse). Koen olevani tietyllä tapaa todella onnekas, kun saan vaan olla tuon ihmeellisen pikkuihmisen kanssa päivät pitkät, tarvitsematta huolehtia perheen toimeentulosta. Maailmanparannuspuuhani jää nyt lähinnä siihen, että valmistan joka aamu puolisolleni aamiaisen, jotta hän jaksaa taistella Lähi-idän HIV-epidemiaa vastaan.

Kestovaippoja kuivumassa

Olisikin suuri houkutus liittyä niiden joukkoon, jotka vaativat kotiäitiyden näkemistä loistavana CV-merkintänä ja vaiheena kehittää työelämän vaativia taitoja: monipuolisten ja terveellisten aterioiden suunnittelu edellyttää monien seikkojen yhtäaikaista huomioimista, kestovaippatalouden pyykkirumba vaatii ahkeruutta ja pitkäjänteisyyttä – ja pääseepä tässä tekemään ihan esimieshommiakin kun taloudessa pyörii kotiapulainen. Sosiaaliset taidot kehittyvät monikulttuurisessa porukassa expat-äitien tapaamisissa ja ulkomaankieliäkin joutuu puhumaan.

Ja pöh. Allekirjoitan täysin Anu Silfverbergin Äitikortti-kirjan toteamuksen: ”Kuka tahansa, joka on kokeillut sekä palkkatyötä että kotivanhemmuutta, tietää, että nämä ovat kaksi eri asiaa. Kotona olo lasten kanssa voi olla raskasta; se voi olla tylsää tai palkitsevaa. Melkein aina se on äärimmäisen työlästä. Mutta se ei tarkoita, että kaikki maailman asiat ovat työtä, jos ne ovat raskaita, tylsiä, palkitsevia tai työläitä."

Ei tämä työstä käy. Kyse on ihan tavallisesta ihmiselämästä, joka minun kohdallani ei ole ollut edes erityisen työlästä. En ole ikinä ottanut näin rennosti kun nyt, vaikka aikaa esimerkiksi kirjan lukemiseen ei tahdo löytyäkään.

Entä sitten se identiteettipuoli? Olen ajatuksissani uraäiti, joka nyt vaan sattumalta heittää keikkaa kotiäitinä, koska puoliso sai niin hienon työmahdollisuuden. Vaikeita hetkiä ovat ne, kun selaan Facebookia ja näen tuttujen pienten lasten äitien raportoivan mielenkiintoisista työpäivistään ministeriöissä, tutkimuskeskuksissa ja järjestöissä – niissä paikoissa, joissa haluaisin itse työskennellä. Silloin kirpaisee.

Sen lisäksi, että kotimaahan jäi uraa tekeviä ystävättäriä, Suomesta YK:n apulaisasiantuntijatehtäviin valittava on nykyään lähes aina nainen. Ulkoasianministeriön julkaisema opas apulaisasiantuntijoiksi lähteville on myös kirjoitettu tästä lähtökohdasta. Siinä käsitellään apulaisasiantuntijan puolison – yleensä miehen – viihtymistä huomauttaen, ettei hän välttämättä sopeudu ”kotirouvan” elämään tai ole tottunut pelaamaan golfia päivästä toiseen. Teksti jättää onton olon. Oletetaanko naispuolison sopeutuvan ilman ongelmia vai ovatko rakenteet muuttuneet yhtäkkiä niin, että koko naispuolinen kotirouva on jo historiaa? Olenko kummajainen?

No, arvaatte jo, että haen parhaillaan täällä Kairossa töitä. Kokonaan oman blogikirjoituksen voisi kirjoittaa tämän kaupungin työmahdollisuuksista. Ympäristö- ja kehitysyhteistyöalan ihmistä ei varsinaisesti revitä käsistä. Sen sijaan erään expat-foorumin mukaan täällä olisi huutava tarve länsimaissa oppinsa saaneelle lemmikkieläinten trimmaajalle.

Jotenkin tämä liittyy resurssien epätasaiseen jakautumiseen ja kasvavaan kuiluun rikkaiden ja köyhien välillä, mutta nyt on mentävä hakemaan pyykit koneesta.

Arjen suurin haaste

Osallistuin Facebookissa arkikuvahaasteeseen. Ensimmäisen päivän kuvani oli kotimme kylppäristä, jossa pyykkikone pyöri ja Pikku Myy -pyyhe roikkui naulassa. Ystäväni O kommentoi, että eipä näytä kovin eksoottiselta. Tosiaan, kuva olisi voinut olla mistä päin maailmaa tahansa.

Jäin siitä pohtimaan, mikä asia arjessani on kaikista eksoottisinta – eli eniten eri lailla Suomeen ja Helsinkiin verrattuna. Päädyin siihen, että suurin ero liittyy liikkumiseen, liikkumisen mahdollisuuteen ja helppouteen.

Miten näppärää Helsingissä onkaan lähteä keskustaan asioille! Lapsi rattaisiin ja tepastelu ratikkapysäkille. Neloset kulkee muutaman minuutin välein. Esteetön nousu ratikkaan ja ilmaiseksi Aleksanterinkadulle. Kaupungilla samoilu käy kätevästi, hissit ja liuskat löytyy joka paikasta. Paluu Kampista bussilla, niin ikään matalalattiamallia. Jos ekaan bussiin ei mahdu, seuraava tulee parin minuutin päästä. Matkan raivostuttavin vaihe vanhalla kotimatkallamme on tien ylitys Munkkiniemen aukiolla, jossa joka ikinen kerta autot ajaa punaisia päin.

Täällä olen melko jumissa.

Rattaiden kanssa on ylipäänsä hankalaa, koska jalkakäytävät ovat kaikkea muuta kuin esteettömiä: tiessä on jos jonkinlaista kuoppaa ja tonttien reunalla saattaa olla pieni muuri erottamassa reviirit toisistaan. Risteyksissä on harvemmin luiskaa, ja korkeusero voi olla suuri. Ratkaisu tähän on kävellä autojen seassa tai valita kantoreppu. Lämpötilan kohotessa yli kolmenkymmenen asteen jälkimmäinen vaihtoehto ei yksivuotiaan kanssa enää kovasti houkuta.

Meidän asuinalueella Zamalekissa liikkuminen nyt joka tapauksessa sujuu mitenkuten, autojen seassa nyt ainakin. Täältä pois pääsy menee oikeasti hankalaksi.

Bussien reiteistä minulla ei ole mitään havaintoa. Bussit tulevat varmaan kyseeseen vasta sitten, kun selviän edes auttavasti arabian kielellä. Jonotan yhä kurssille, joten siinä voi mennä jonkin aikaa. Pieniin ja täynnä kulkeviin busseihin on sitten turha edes kuvitella raahaavansa rattaita.

Taksilla voisi hurauttaa halvalla minne vaan. Ongelmaksi muodostuu se, ettemme halua kuljettaa Pikku-H:ta autossa ilman turvaistuinta. En siis voi napata tuosta vaan taksia lennosta, vaan paikalle pitää soittaa tuttu kuski, jolla on autossa turvavyöt. Ja sopia, että hän odottaa autonsa ja turvaistuimen kanssa sen aikaa, että saan asiani hoidettua. Se ei sitten enää olekaan mitenkään halpaa.

Bogotan entisen pormestarin, Enrique Penalosan kerrotaan tokaisseen, että ”kehittynyt valtio ei ole paikka, jossa köyhät ajavat omilla autoillaan. Se on paikka, jossa rikkaat käyttävät julkista liikennettä”. Niinpä. Monia niin sanotun globaalin etelän maiden kaupunkeja on rakennettu vain autokansaa ajatellen. Ja kun vauraus on lisääntynyt, autot ovat lisääntyneet, mutta julkinen liikenne on rempallaan.

Kairossa on metroverkko, mutta se ei valitettavasti yllä vielä meidän kulmille. Zamalekiläiset nimbyt vastustavat metroasemaa, koska sen pelätään vähentävän alueen hienostostatusta ja sitä pidetään turhana, koska ”kaikilla zamalekilaisilla on auto”. [Tähän sellainen keskustelufoorumeilta tuttu hymiö, jolla on ymmyrkäiset silmät]

Toissa viikonloppuna kävelimme kuitenkin muutaman kilometrin metroasemalle ja otimme junan toiselle expatien suosimalle asuinalueelle, Maadiin. Aikamme siellä palloiltuamme paluumatka samaa reittiä ei houkutellut pitkän kävelyn vuoksi - eikä taksikaan, turvaistuimen puuttumisen vuoksi. Ratkaisu: soitimme Niilin varteen taksiveneen.

Taksivene vei meidät vikkelästi Zamalekiin. Pikku-H hihkui ihastuksissaan koko matkan. Reissun jälkeen meitä jäi arveluttamaan vain se, että lapsestamme, joka lähti ensimmäiselle purjehduslomalleen alle kolme kuukautta vanhana, kuoriutuukin moottoriveneilijä.

Liikenne Niilillä on hämmästyttävän vähäistä ottaen huomioon katujen ruuhkat. Voisi kuvitella, että kiireiset liikemiehet käyttäisivät enemmänkin nopeita taksiveneitä. Joella operoi edullinen vesibussi, mutta emme ole vielä saaneet selvää sen pysähdyspaikoista ja reiteistä. Muut veneet ovat värikkäästi valaistuja party boateja ja perinteisiä felucca-purjeveneitä, joilla purjehditaan vallitsevien pohjoistuulten avulla ylävirtaan ja palataan virran mukana takaisin.

Felucca-veneitä auringonlaskun aikaan

Kokonaan toinen juttu on sitten se, että minnekä minä arkipäivisin Pikku-H:n kanssa oikein menisin? Ei tuolla Downtownissa ole sen ihmeempää oleskelupaikkaa. Pienet puistonriekaleetkin ovat lähinnä täällä meidän saarella. Kairon kotiäidit kuluttavatkin aikaansa jättimäisissä ostoskeskuksissa, jotka taas ei jaksa minua houkuttaa. Parempi siis pysyä kotisaarella ja totuttautua ajatukseen, että liikkumisen piiri on nyt pienempi. 

P.S. Toistaiseksi käyttämämme taksikuskimme Hamdy on muuten mainio mies. Linkin videosta on kyllä melko paljon aikaa. Mies on nykyään vanhempi ja auto uudempi, mutta Kairossa näyttää samalta.

Vaaleista ja vaaroista

”Ootte te rohkeita”. Tämä oli yleisin viesti, jonka kuulin kerrottuani, että muutamme Kairoon kahdeksi vuodeksi. Riippuen keskustelukumppanini sijoittumisesta Lähi-itään suhtautuvalla janalla (toisessa ääripäissä pelokas ja toisessa reipas), tarkemmat reaktiot vaihtelivat ”oi se on niin upea kaupunki ja siellä on NIIN ihanaa ruokaa” -tyyppisestä ihastelusta kohteliaisuuden alle piilotettuun kauhisteluun siitä, että viemme pienen lapsen lähes sisällissodan partaalla olevaan maahan.

Toki maan poliittinen tilanne huolestutti, ja huolestuttaa edelleen – mutta ei ehkä enää niinkään oman turvallisuutemme näkökulmasta vaan ennemminkin Egyptin demokratiakehityksen. Aika pian minulle alkoi hahmottua, että mielenosoitukset ovat hyvin paikallisia ja usein tiedossa etukäteen. Niitä pitää vaan välttää. Maaliskuisen yliopistolla tapahtuneen ja kuolonuhrejakin vaatineen kahakan aikaan olimme kymmenien kairolaisten kanssa kahvilassa juomassa mansikkapirtelöä.

Viime viikonloppuna kävimme Tahrir-aukion lähellä sijaitsevassa Egyptiläisessä museossa, jossa on hengästyttävä kokoelma faaraoiden hauta-aarteita. Museosta lisää myöhemmin, mutta samalle päivälle oli ennustettu Muslimiveljeskunnan mielenosoituksia eri puolille kaupunkia. Museolle johtava tie oli täynnä panssariautoja ja tankkeja, jokaisessa sotilaat valmiina toimiin. En tohtinut napata niistä kuvaa, mutta tästä Lonely Planetin nettiartikkelista näkee, miltä se näytti. Maan johdossa oleva armeija on todella isosti vastustamassa Muslimiveljeskunnan toimia. Yhtään mielenosoittajaa emme nähneet.

Tämä armeijan ristiretki näkyy katukuvassa presidenttiehdokas al-Sisin suurina julisteina, jossa luvataan putsata maa ”terrorismista” sekä valtiollisen televisiokanavan Nile TV:n jatkuvana ”terrorismia” käsittelevänä uutisvirtana. Kirjoitan sanan terrorismi lainausmerkeissä, koska kyse on ennen kaikkea retoriikan tasolla tapahtuvasta kampanjoinnista. On nimittäin todella vaikea muodostaa käsitystä siitä, millainen liike Muslimiveljeskunta loppujen lopuksi on. Sen piiriin kun näyttää mahtuvan niin maltillisia, köyhien puolesta kampanjoivia ja hyväntekeväisyysjärjestöjen kautta toimivia henkilöitä kuin väkivaltaisiin iskuihin syyllistyneitä radikaaleja islamisteja – joiden vuoksi veljeskunta on nyt julistettu laittomaksi. 

Pelkäänpä, ettei terrorismipuheet ja veljeskunnan demonisointi ole kestäviä ratkaisuja väkivaltaisuuksien lopettamiseksi ja Egyptin kehityksen tukemiseksi. Välillä tulee jopa sellainen olo, että maan johdossa oleva armeija suorastaan janoaa ”jotain ammuttavaa”, ja siksi vastapuolta on härnättävä, jotta se erehtyisi tekemään väärän liikkeen. Tannoiset, yli viidellesadalle Muslimiveljeskunnan jäsenelle ilman kunnollista oikeudenkäyntiä annetut kuolemantuomiot ovat karmea osoitus nykyisestä hirmuvallasta. 

Al-Sisi voittanee vaalit, hänestä on jotenkin onnistuttu rakentamaan kansalaisten pelastajan muotokuva. Omasta näkökulmastani miellyttävimpänä ehdokkaana näyttäytyy Hamdeen Sabahi, maltillinen journalisti ja runoilija, jonka mielestä egyptiläisillä tulisi olla oikeus kahdeksaan asiaan: asuntoon, terveydenhuoltoon, ruokaan, ilmaiseen koulutukseen, työhön, reiluun palkkaan ja puhtaaseen ympäristöön. Sabahilta puuttuu kuitenkin taustaltaan kampanjaa tekevä puoluekoneisto, minkä vuoksi hänen uskotaan jäävän statistiksi – tai vetäytyvän viime metreillä al-Sisin hyväksi. Vuoden 2012 vaaleissa hän jäi kolmanneksi, muutaman prosenttiyksikön päähän toiselle kierrokselle menneistä Mohammed Morsista ja Ahmed Shafikista.

Vaalien klovnin tittelin myönnän meidän kaupunginosan paikallisvaikuttaja Mortada Mansourille, joka presidenttinä kieltäisi Twitterin ja Facebookin sekä alkoholin myynnin, koska ei halua nähdä juoppoja kaduilla. Silläpä nämä tämän maan ongelmat nuorison kouluttamattomuudesta järkyttäviin ilmanlaatuongelmiin ratkaistuu sitten.

Mutta takaisin meidän elämään täällä. Emme ole törmänneet ulkomaalaisiin kohdistuvaan negatiiviseen huomioon. Ihmiset toivottelevat tervetulleeksi Egyptiin ja Pikku-H herättää valtavasti ihastusta. Kairolaiset nuorista naisista vanhoihin pappoihin tulevat paijaamaan ja jopa pussailemaan lasta.

Egypti on surullisenkuuluisa naisiin kohdistuva häirinnästä, mutta olen itse toistaiseksi säästynyt siltä. Meidän kulmilla on totuttu vaaleaihoisiin naisiin - ja uskon, että lapsen kanssa liikkuminen vähentää huutelua.

Sehän jo tiedettiin, että vaarallisin asia lähes kaikkialla maalmassa on liikenne. Ja täällä mennään klassisesti yhtä liikennesääntöä noudattaen: se, jolla on isoin menopeli, menee ensin. Kenkää käyttävä on siis hierarkian viimeinen. Älkää siis pelätkö puolestamme lukiessanne Kairon mielenosoituksista. Toivokaa, että meillä soi päässä Lasten liikennelaulu.  

Taas mennään

Tämän blogin kirjoittaminen jäi kesällä 2012 gradun kirjoittamisen jalkoihin. Tuli muutto Suomeen ja uusi työ vei mukanaan. Vuonna 2013 syntyi ihana ilopillerimme pikku-H, ostimme Alibi-nimisen purjeveneen ja jännitimme uuden asuintalomme valmistumista. Tänä vuonna jouduimme jättämään kaksi viimeksimainittua joksikin aikaa taaksemme, sillä M sai töitä YK:lta. Muutimme Kairoon.

Herätän nyt tämän blogin uudelleen henkiin, sillä monet ovat sanoneet, että olisi mukava lukea elämästä Egyptissä. Yritetään.

Löysin läppäriltä blogin viimeiseksi päivitykseksi tarkoitettua tekstiä. Tämä jäi syksyllä 2012 kesken ja julkaisematta, mutta palataan nyt vielä hetkeksi Lontoon tunnelmiin.

Epilogi 

Lontoo loppui ihan liian nopeasti. Ihan liian nopeasti tuli se viimeinen ilta, jolloin pyöräilimme halki Angelin ja Cityn, Tower Bridgen yli Deptfordiin viemään polkupyörät Setä N:n luokse. Söimme high streetin vietnamilaisessa friteerattuja jelly fisheja ja kuuntelimme viereisen synttäriporukan karaokelaulua. Sellainen tyypillinen Deptfordin ilta. Sieltä me opiskeluvuoden aloitimme ja sinne sen myös päätimme.  

Elokuun viimeisen torstain aamuna palautimme gradut ja joimme Lincoln's Inn -puistossa shampanjaa. Samana iltapäivänä pakkasimme viimeiset kamat, siivosimme kämpän ja juutuimme kimpsuinemme ja kampsuinemme ensin ruuhkaan, sitten check in -jonoon ja lopuksi turvatarkastukseen. Kaksihenkinen mustalaisleirimme ehti kuitenkin viimeisellä minuutilla lentokoneeseen.  

Koneen käytävällä sain esimakua tulevasta: latriinista palatessani noin nelikymppinen suomalaismies löi minua vahingossa kyynärpäällä mahaan. Vuolaiden pahoittelujen - jotka olisivat seuranneet jos tämä olisi tapahtunut Lontoon metrossa - sijaan mies sanoi "Oho". 

Oho. 

Halusin mennä sanomaan koneen kapteenille, että käännytään jooko takaisin Heathrowlle, en halua mennä Suomeen. 

Onneksi kotimaa ei ottanut vastaan kauttaaltaan töykeästi. Uudella työpaikallani (jossa aloitin noin kymmenen tuntia kotiinpaluun jälkeen) on ollut mukavaa ja heti ekana Helsingin lauantaina juhlittiin rakkaan siskoni häitä. 

Mutta miksi Lontoo oli niin hyvä paikka olla?  

M muotoili asian hyvin muistaakseni joskus joulun tienoilla. Mehän olemme ihmisiä, joita vaivaa krooninen matkakuume: alkaa ahdistamaan, jos ei välillä pääse ajamaan vierailla metroilla, eksymään uudessa kaupungissa tai ihmettelemään erilaista luonnonympäristöä. Lontoossa tuo kuume oli yllättäen kokonaan pois, ei ollut tarvetta mennä minnekään. Lontoo oli itsessään se seikkailu. Aina löytyi uusia kaupunginosia joihin eksyä, erikoisia ravintoloita tai jotain jännää tekemistä. 

(Teksti loppuu tähän. Mielessä on varmaan ollut myös muita syitä, mutta en näköjään ole ehtinyt niitä kirjoittamaan.)

Kuva: kotikaupunginosamme Zamalek

Nyt siis kotikaupunkina on toinen miljoonakaupunki. Tämä ei ole ollut rakkautta ensi silmäyksellä, mutta ei myöskään kovin kummoinen kulttuurishokki. Katsotaan, miten suhde Kairoon kehittyy.