Kotikaupungin katu oli hiekkainen tie

Kairon Ring Road viikonloppuna kun liikennettä on vähän. Vihreän auton lommo ei ole meidän syytä.

Tämä on kertomus siitä, mitä olosuhteet saattavat tehdä hipimmällekin ihmiselle.

Perheenlisäyksen myötä ihmiset alkavat kuulemma ostella autoja. Me ostimme pari vuotta sitten Pikku-H:n synnyttyä purjeveneen emmekä kokeneet omaa autoa tarpeelliseksi. Perhepiiristä löytyi auto lainaksi tarvittaessa ja asuimme Helsingissä ratikkaraiteiden varrella.

Olen vastustanut omistusauton hankintaa kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on puhtaasti ideologinen: en halua aiheuttaa ylimääräisiä hiilidioksidipäästöjä ilmaan, jos voin valita vähempipäästöisen kulkumuodon. Tiedän kokemuksesta, että jos auto kuitenkin sattuu olemaan pihassa, niin se tulee herkästi napattua alle silloinkin kun vaihtoehto olisi olemassa - jos se vaihtoehtoinen kulkumuoto tuntuu vähänkin työläältä tai on kurja sää. Toinen syy taas on auton aiheuttamat sivuvaikutukset: pelkään liikenneonnettomuuksia, vihaan tankkaamista ja feministimieheni pistäisi minut vaihtamaan joka toinen kerta renkaat koska eihän niitä pultteja munalla pyöritellä.

Yritimme aluksi elää autotta täällä Kairossakin. Se tarkoitti enimmäkseen sitä, että emme käyneet juuri missään. Busseihin ei ole asiaa lastenrattaiden kanssa ja lähimmälle metroasemalle (joka ei todellakaan ole esteetön) oli mahdottoman pitkä matka. Toisinaan siis soitimme vakiotaksikuskin, jolloin taas piti tietää tarkalleen, mihin aikaan haluaa lähteä ja milloin palata. Suurin ongelma Hamdy-kuskin suhteen oli kuitenkin se, että vaikka hän ajoi nätisti kaupungissa, maantiellä kaasujalkaa kutitti sen verran että pelkäsin kuollakseni. Toisinaan otimme lyhyitä matkoja varten kadulta taksin, jolloin lapsen istuin oli turvavöiden puuttuessa kiilattu kuskin taakse penkkien väliin - kolarissa se siis toimisi lähinnä heittoistuimena, ilman laskuvarjoa tosin.

Uutenavuotena vuokrasimme auton Hurghadan reissua varten, mutta menomatkalla puhjennut rengas aiheutti vuokraamon kanssa uskomattoman ja kalliin härdellin eikä vuokraaminen houkuttanut enää toista kertaa.

Vuoden mittaan saimme vähitellen tarpeeksemme säätämisestä ja inshallah-liikennekulttuurista, jossa ei tunnu olevan mitään väliä sillä miten ajaa ja onko turvavöitä, koska onnettomuuteen joutuminenhan on pelkästään Jumalan tahdosta kiinni. Maaliskuussa perheemme tädentyi ihanalla irokeesitukkaisella Pikku-A:lla, emmekä enää edes mahtuneet paikallisiin pieniin takseihin koko perheen ja turvaistuinten voimin.

Koska Kairon ilmansaasteista on pakko päästä edes toisinaan viikonloppuisin pois, päätimme ryhtyä osaksi ongelmaa ja ostaa auton.

Olin tietenkin ajatellut, että jos nyt sitten auto on hankittava, niin sellainen ketterä ja vähäpäästöinen sen olla pitää.

Diplomaattirekisterissä olevia käytettyjä autoja oli syksyllä kovin vähän markkinoilla, eikä meidän tarpeisiin ja budjettiin sopivaa löytynyt. Loppuvuonna M:n työnantaja pisti myyntiin kaksi autoa: vanhoja kunnon YK-mörssäreitä, Toyota Land Cruisereita. M ja työkaverinsa R kävivät neuvoa-antavilla ja tekivät autoista niin alhaiset tarjoukset kuin kehtasivat. Tammikuussa tuli viesti, että autot on meidän.

Olen tuntenut valtavia antipatioita isoja, paljon kuluttavia autoja kohtaan. Tämä meidän auto ei kuitenkaan ole se kaikkein eniten vihaamani citymaasturi, vaan ihan kunnon maasto-maasturi. Siinä ei ole keskuslukitusta eikä meikkipeiliä, mutta katolla on teline, johon voi virittää teltan.

Auton paperitöissä kesti ja kesti, huhtikuussa annoimme sille nimeksi Godot. Huomasin alkaneeni katsella kaihoisasti tienvarressa jököttäviä Land Cruisereita. Tulisipa jo meidän Godot!

Ja sitten se tuli. Lähdimme heti palmuklubille uimaan, aavikolle testaamaan maasto-ominaisuuksia ja automarkettiin pällistelemään. Jouduin myöntämään, että pidin autosta joka hetki enemmän. Auton ekstrapuskurit tuntuivat pelottavan pienempiä autoja hyvän matkan päähän. Jos joku liikenteessä törttölisi, niin minun lapseni olisivat turvassa. Mainio vehje!

Godot seisoo enimmäkseen parkkipaikallaan, sillä M menee töihin yhteiskuljetuksella. Godot on viikonloppuauto, jonka tärkein tehtävä on viedä meidät kaupungista pois päiväksi tai kahdeksi. Ja siinä se on hyvä.

Tarpeeksi kaukaa kun kuvaa niin se näyttää lähes pieneltä.

Auton hankintahinta ei tosiaan hirvittänyt. Arvatkaapas, mitä sillä ajaminen maksaa Egyptissä? M tankkasi siihen jokin aika sitten viitisenkymmentä litraa dieseliä.

Huoltoaseman letkumies ilmoitti hinnaksi 70 Egyptin puntaa, alle kymmenen euroa, sillä verojen sijaan polttoaineen hintaa tuetaan. Valtio käyttää tukiin enemmän rahaa kuin terveydenhuoltoon, koulutukseen ja infrastruktuuriin yhteensä.

Vie vähän pois autoilun tuomaa vapauden riemua, outoja kun ollaan.

Synnytysmaata valitsemassa

“Tyttövauvojen korvien reijitys ja poikavauvojen ympärileikkaus tehdään pian syntymän jälkeen rutiinina, joten jos et jostain syystä halua niitä niin muista sanoa siitä lääkärille.” “Vauva oli vartin vanha, kun hoitaja tuli käsi ojossa vaatimaan tippiä. Hän oli vihainen, koska verta oli tippunut lattialle ja hän joutuisi siivoamaan.” 

Kuulun Facebook-ryhmään, joka on tarkoitettu Egyptissä eläville, ei-egyptiläisille naisille. Heistä ehkä puolet on naimisissa egyptiläisen miehen kanssa ja loput on meitä muita. Yksi ryhmän kestoaiheista on synnyttäminen Egyptissä - onko se turvallista, millaisia sairaalat ovat ja millaista hoitohenkilökunta on. Monet kehuvat yksityissairaalojen siisteyttä ja mukavia lääkäreitä, mutta yleisin kommentti näissä keskusteluketjuissa loppujen lopuksi on “Mene kotimaahasi synnyttämään. Usko pois, et halua synnyttää Egyptissä”. Näiden kehotusten syy on yleensä omat tai tuttujen kokemukset tylystä kohtelusta, epäluulo hoitohenkilökunnan ammattitaitoa kohtaan tai ihan vaan se, että saa puhua omaa äidinkieltä ja tukiverkko lapsen synnyttyä on yleensä omassa kotimaassa laajempi.

En ennen oman lapsen saamista ollut ymmärtänyt, miten erilaisia ovat naisten odotukset ja kokemukset hyvästä synnytyksestä. Suomessa ystäväpiiriini kuuluu muun muassa Tammisaaren sairaalassa synnyttäneitä, joille tärkeää oli pienen sairaalan epälaitosmainen tunnelma ja lääkkeettömät kivunlievityskeinot. Toisille taas epiduraalipuudutus on portti positiiviseen synnytyskokemukseen.  Egyptissä puolestaan eräs saksalainen ystävättäreni totesi, että hänenelle tärkeintä oli se, että synnytyksessä on mukana sama lääkäri kuin jolla hän on käynyt tarkastuksissa koko raskauden ajan. Siksi hän halusi synnyttää Kairossa, Saksassa kun paikalla olisi ollut kuka tahansa päivystysvuorossa oleva lääkäri. Toiselle expat-ystävälleni ratkaisevaa oli puolison läsnäolo synnytyksessä, eikä hän halunnut ottaa tässä asiassa riskiä matkustamalla kotimaahansa.

Tuossa Facebook-ryhmässä naisia jakaa erityisesti suhtautuminen keisarinleikkaukseen, joita tehdään Egyptissä yksityissairaaloissa varsin paljon. Monet aprikoivat maassa synnyttämistä juuri siksi, että sektioon tunnutaan keksivän syy varsin helposti ja he ovat huolissaan siitä, ettei alatiesynnytystä pääse ehkä edes kokeilemaan. Eräs synnytyssairaala onkin jo profiloitunut sillä, että se mainostaa alatiesynnytyksen olevan samanhintainen kuin keisarinleikkauksen - synnyttäjä voi siis olla varma, ettei sektiöpäätöstä tehdä ainakaan rahastussyistä. Jotkut ryhmän naiset toisaalta raportoivat, miten hyvä juttu on se, että sektiopäätös tehdään nopeasti (“olin ponnistanut jo vartin eikä vauva ollut syntynyt”), eikä äitiä kiduteta pitkällä synnytyksellä. Eräs nainen ihmetteli, miksi kukaan edes haluaisi alatiesynnytyksen, koska “siinähän venyy paikat eivätkä varsinkaan arabimiehet voi sietää löysää naista”.

Tohtori Gamilin äitiysklinikan mainos Alexandriassa. Odottava äiti näyttää seesteiseltä,
mutta tohtorin tapa pidellä vauvaa ei herätä allekirjoittaneen luottamusta.

Ryhdyin keräämään kokemuksia raskaana olemisesta ja synnyttämisestä Egyptissä, kun raskaustesti näytti kesällä kahta viivaa ja mietin, missä lapsen olisi hyvä syntyä. Tarkastelin muiden naisten kokemuksia omaa hyvän synnytyksen näkemystäni vasten ja muistin, miten esikoista odottaessani ja varsinkin ulos ponnistaessani minulle tärkeintä oli turvallisuuden tunne - se, että synnytin maassa, joka on äidille ja vauvalle yksi parhaimmista maailmassa, ja lisäksi sairaalassa, jossa on maan parhain valmius ja ammattitaito jos jotain menisikin vikaan. Valaanlauluista ja synnytysammeista viis. Vaikka ensimmäinen synnytykseni oli nopea ja helppo, ja erittäin todennäköisesti minä ja tämä mahassa potkiva vauva selviäisimme Kairon synnytyssairaalastakin (tai jopa kotisynnytyksestä) elävinä, ymmärsin jo raskauden alkumetreillä etten pääsisi turvallisuushakuisuudestani yli ja varasin jo tuolloin paluulennon Suomeen tammikuuksi.

Seuraavaksi ajattelin vuokrata asuntovaunun ja parkkeerata sen viimeiseksi viikoksi Kätilöopiston pihalle, jotta ehdin varmasti ajoissa synnytyssaliin.