Monday, December 4, 2017

Tämä Helsinki



Kotiinpaluu. Vanha koti vilahti pilvien välissä.

Tämä Helsinki on
kesän viilenevä yö
Se on kiihkeä sydän
joka malttamatta lyö

Elokuun alussa, kun Suomessa oli jo luovuttu toivosta kesähelteiden suhteen ja ryhdytty valmistautumaan syksyyn, erään lentokoneen pyörät iskivät Helsinki-Vantaan kiitotielle. Minulla, sen matkustajalla, tulvahti pienet kyyneleet silmiin. Siihen hetkeen päättyi suuri seikkailu, ikimuistoinen ajanjakso elämässä ja matkalaukkuelämä.  

Viisi vuotta aiemmin, elokuussa niin ikään, palasimme Helsinkiin Lontoossa vietetyn vuoden jälkeen. Silloin koin epämääräistä ahdistusta Suomeen paluusta, sillä Lontoo ei päästänyt otteestaan ja Helsingistä tuntui puuttuvan rentous, yllättävyys ja ystävällisyys. Tällä kertaa mieli oli aivan päinvastainen: Genevessä vietetyn heinäkuun jälkeen tuntui vahvasti siltä, että tämä reissu on nyt tässä. Halusin jonnekin, missä pikkulapsiperheen palvelut pelaavat, töitä on varmasti ja että pääsen irti ulkopuolisuuden tunteesta. Ajatuksissani tein Helsingistä Shangri-Lan. 

Ja sellainen se on pitkälti ollutkin, ainakin näin muutaman kuukauden kokemuksella.



Helsinki on Jätkäsaaren nostokurjet
Jotka majesteetillisesti kumartuvat etsimään makupalaa
 valtamerilaivan lastiruumasta

Shangri-La:ssa sataa. Nostokurki ja Jätkäsaaren koululaisten Rokkiporkkanaksi nimeämä silta.



Jätkäsaaressa ei ole enää rahtilaivoja, mutta nostokurkia riittää. Ne rakentavat ihmisille koteja tälle neljän pienen kallioisen luodon ympärille rakennetulle täyttömaalle. Täällä mekin asumme.


Helsingin yliopiston opiskeluaikoinani ympäristötieteiden opiskelijoiden keskuudessa toistui haave muuttamisesta jonnekin kauas kaupungista, pellon ja metsän väliin, ekoyhteisöön. Ja sinne niitä opiskelukavereita myös muutti. Itse en koskaan jakanut tuota haavetta - yhteisöllisyys sinänsä kuulosti hauskalta ajatukselta, mutta miksi pitäisi lähteä pois kaupungista? Eräs maalle muuttanut kertoi lehtijutussa, että yhteisökylän kotitalot ovat sellaisin etäisyyksin, ettei naapuritaloon kuule eikä näe. Minä puolestani tykkään siitä, että oma koti on kuin törmäpääskyn pesä korkean kumpareen seinämässä, toisten pesien ympäröimänä. 

Meidän koti Jätkäsaaressa on yhteisöllisessä kerrostalossa, eikä mikään voisi olla paremmin.

Etelähelsinkiläinen yhteisöasuminen on sitä, että käyt lainaamassa naapurista sahramia puolison huolella väkertämään kalakeittoon ja valut sitten alakerran yhteiseen olohuoneeseen joogatunnille. Se on sitä, että sunnuntaiaamuna viet kaapista löytyvät aamiaistarvikkeet yläkerran takkahuoneeseen ja laitat talon lapsiperheille whatsapp-viestin: tulkaa syömään! Se on kuulumisten vaihtoa kymmenennen kerroksen puusaunassa, josta avautuu maisema yli Ruoholahden kattojen. Se on sellaista, että koko mahtava talo huokuu niin elämästä nauttimista kuin toisista välittämistä. 

Tämä  Helsinki on maa, jota meri rakastaa

MItä yhteistä on Lontoolla, Kairolla, Genevellä ja Brysselillä - siis sen lisäksi, että minä olen asunut niissä kaikissa viime vuosina? Niin, ne ovat sisämaakaupunkeja. 


Meri rakastaa Helsinkiä ja minä rakastan merta. Se on muistutus seikkailuiden mahdollisuudesta, siitä, että tuosta Crusellin sillan viereisestä venelaiturista on yhteys vaikkapa erääseen Derawanin saaren poukamaan, jossa snorklailin kerran merikilpikonnien seurassa. 

Sillä veneellä, mikä meillä siinä sillan kupeessa kesäisin keinuu, ei voisi lähteä maailmanympäryspurjehdukselle, mutta se ei haittaa. Meren läheisyys antaa mielenrauhaa, eikä edes marraskuinen, mereltä puhaltava tuuli pysty minua nujertamaan. Vedän syvään henkeä ja katselen hassun näköisiä veneitä  Clarion-hotellin edessä.  

Sveitsin vuoristoiset patikointiretkikohteet olivat toki henkeäsalpaavan hienoja, mutta minä kuulun meren äärelle. 





Tämä Helsinki on laulu, 
jota aina laulaa vois


Pääsen työssäni näkemään aitiopaikalta, miten tätä kaupunkia kehitetään. Kiipesin elokuussa kuuden vuoden tauon jälkeen Kaupungintalon Aleksanterinkadun puoleiset portaat ylös vihreiden kokoushuoneeseen. Kuuntelin viisaita sanoja, terävää huulenheittoa ja hyviä pohdintoja asioista, joihin pitää seuraavien vuosien aikana saada muutos - ja muistin, miksi aikoinaan olin hakeutunut politiikan pariin töihin: halusin olla mukana siellä, missä maailmaa muutetaan. Kaupungintalolla muutetaan ehkä vain pikkuisia palasia tästä maailmasta, mutta niillä palasilla on monen elämälle suuri merkitys. 

Helsingillä on jo jonkin aikaa ajatuksissani ollut apulaispormestari Anni Sinnemäen hymyilevät kasvot, jotka lupaavat meille kaupungin asukkaille niin hauskuutta kuin huolenpitoa. 

Minä hymyilen niille takaisin.

Tämä Helsinki on meidän, 
ja me oomme Helsingin.





Kursivoidut lainaukset ovat Erna Tauron ja Bo Anderssonin laulusta Helsinki, jonka voit kuunnella tästä Spotify-linkistä:


 




The Way Things Go -blogi päättyy. Kiitos mukanaeläjille!





Monday, July 24, 2017

Missä on hyvä?


“Lehmä, lehmä, pelto, lehmä, vuori, pelto, lehmä. En kestä enää!”

Silmäilin viime syksynä expat-foorumia, josta etsin vinkkejä työnhakuun ja ulkomaalaisena Sveitsissä elämiseen. Eräällä miehensä töiden takia Sveitsiin muuttaneella naisella oli mennyt totaalisesti hermo siihen, että häntä oli neuvottu työnhakupettymysten jälkeen aina vaan “nauttimaan Sveitsin hienoista maisemista”. 

Voi Geneve minkä teit - tai siis jätit tekemättä

Huumori oli minullakin usein koetuksella. Ranskassa asuva Helena Liikanen-Renger kirjoitti huhtikuisessa HS:n kolumnissaan, miten ulkomailla asuvat suomalaisäidit “opiskelevat ranskaa, tekevät vapaaehtoistyötä Suomi-kouluissa, kirjoittavat blogia tai tekevät erilaisia keikkahommia.” Valitettavasti mahdollisuuksien ikkuna oli minulle jotakuinkin ovisilmän kokoinen: kun kahden lapsen päivähoitoon olisi osa-aikaisenakin pitänyt varata tuhansia frangeja (1 Sveitsin frangi on 0,90 euroa), on selvää, ettei yhden palkansaajan perheessä ole siihen mahdollisuutta. Ranskantunnit jäivät yhteen tuntiin viikossa, Suomi-koulu tarjosi esikoiselle ainoan varhaiskasvatuskokemuksen ja äidille (ja kuopukselle) paljonkaivatun kahvi & croissant -hetken muiden mammojen kanssa mutta vapaaehtoistöitä ei voinut kuvitellakaan. Ja tämä blogintynkä, siihen ei enää riittänyt aikaa työnhauilta, jota tein sen muutaman tunnin viikossa minkä lastenkaitsemiselta kykenin.

Blogikirjoittelun sijaan iskin silloin tällöin Instagramiin jonkun tuommoisen yläreunassa olevan vuoristokuvan ja otin vastaan ihastuneita huokailuja, että kyllä sulla on siellä niin ihanaa. Ja kyllä noina hetkinä olikin. Viikonloppuretket vuoristomaisemissa toimivat minulla aika paljon paremmin mielenrauhan ylläpitäjänä kuin alussa siteeraamalleni brittirouvalle.  

Vuoret ja sikahintaiset cappuccinot jäivät yllättäen helmikuussa taakse, kun minut haluttiin nopealla varoitusajalla Brysseliin kevääksi töihin.

Siinä, missä Geneve tuntui koko syksyn jotenkin vieraalta ja etäiseltä, Brysselissä tunsin itseni heti kaupunkiin kuuluvaksi. Vaapuin aamuisin täyden metrojunan tangoissa kiinni samalla lailla kuin sadat muutkin lapsensa hoitoon vieneet, siististi pukeutuneet mutta hiuksensa hätäponnarille kietaisseet naiset tai vauvan puklut puvuntakin olalta huolimattomasti pyyhkäisseet miehet. Ravintolan tarjoilijat vaihtoivat vaivihkaa englantiin kun sönkötin tilaukseni ranskaksi ja saivat tuntemaan oloni tervetulleeksi. Vaikka brysseliläisillä tuntuu olevan kummallisia tapoja olla välittämättä kanssaihmisistä (kuulumisia jäädään vaihtamaan liukuportaiden yläpäähän vähääkään välittämättä, että alhaalta pukkaa päälle porukkaa, jotka sitten joutuvat tekemään kummallisia väistöliikkeitä), sillä samalla lailla suhtaudutaan kaikkiin mölisevistä nuorukaisista aina metroaseman rynnäkkökiväärein varustettuun vartijaan. 

Brysselin ratikkamuseo oli yksi muksujen suosikkipaikoista
Toisaalta rähjäinen Bryssel edesauttoi Geneven näkemisen taas uusin silmin palattuani Sveitsiin heinäkuuksi. Koirankakat siivotaan tarkkaan puistoista ja huomaavaisuus onkin enemmän muiden kadunkulkijoiden kuin ravintoloiden tarjoilijoiden ominaisuus. Tavallaan kiva näin päin, kun ravintoloissa syöminen on niin kallista ettei sitä juuri tule tehtyä ja olemme toinen toistaan ihanampien puistojen suurkuluttajia.

Piirtelin jo Kairossa ympyrämallia sen hahmottamiseksi, mitkä olosuhteet tekevät asuinpaikasta erilaisia tarpeita tyydyttävän. Siinä on kolme ulottuvuutta: ensimmäinen ulottuvuus on sosiaalinen ja kutsun sitä nimellä ihmiset, se käsittää sekä perheen että ystävät. Toinen on työ, joka voisi sisältää myös muun itsensä kehittämisen, kuten opiskelun ja vapaaehtoishommat. Kolmannen ulottuvuuden nimeäminen on monimutkaisempaa, mutta kutsutaan sitä nyt vaikka nimellä elämykset. Se sisältää sekä mahdollisuudet luonnossa liikkumiseen että kulttuuritarjonnan.

Kairossa meillä oli oikein hauskat sosiaaliset ympyrät ja kummallakin töitä. Se kolmas ulottuvuus sen sijaan jäi aivan liian vähäiseksi. Genevessä olen saanut valtavan paljon uusia, aivan mahtavia ystäviä. Sosiaalisesti täällä on siis vallan mainiota. Ja kuten sanottua, luontoretkeily on helppoa ja hengästyttävän hienoa. Taidetta ja kulttuuriakin on tarjolla, jos nyt ei aina maailman mielenkiintoisinta niin jotain kuitenkin. Mutta ei töitä, niitä ei nyt tällä kertaa löytynyt.

Brysseliin menin sitten puhtaasti tuon työ-ulottuvuuden jättämän tyhjiön imemänä. Elämyshommaa oli tarjolla ihan riittävästi siihen nähden, että aikaa sellaisille oli vain viikonloppuisin. Mutta se ihmis-pallura jäi aivan liian pieneksi puolison ollessa toisessa maassa ja sanoin kiitos ei jatkosopimukselle.


Niinpä pian, hyvin pian on tullut aika etsiä uutta tasapainoa noiden kolmen ulottuuvuden kesken. 

On tullut aika lähteä takaisin kotiin Helsinkiin.