Perjalanan

Asiat ovat menneet nyt niin, että minä sijaitsen Indonesiassa. (Perjalanan = travel, journey, expedition)

Saavuin tänne toukokuun puolivälin jälkeen, ensimmäisenä päämääränäni Siemenpuu-säätiön Indonesia-ohjelman kumppanuustapaaminen Keski-Sulawesilla. Tämä on kolmas matkani Indonesiaan ja kuten usein käy, nytkin tuntuu siltä että mitä enemmän näen ja opin, sitä monimutkaisemmaksi kaikki menee - erityisesti Indonesian hallintorakenne ja erilaiset metsäalueluokittelut.

Kumppanuustapaaminen oli Ngata Toro -nimisessä kylässä, jota et löydä Google Earthin hakutoiminnolla. Kylä sijaitsee Lore Lindun kansallispuiston keskellä, ja voit uskoa, että näkymät sademetsään oli hienot. Kolmipäiväinen tapahtuma alkoi kyläläisten järjestämällä traditionaalisella vastaanottoseremonialla, jota ei kuulemma oltu pidetty pitkään aikaan. Minut puettiin juhlapaitaan ja topi-hameeseen ja kylän vanhin suoritti asiaan kuuluvat rituaalit. Koska en tuntenut etikettiä, päätin diamond jubilee -hengessä kuvitella olevani kuningatar Elizabeth Commonwealth-kierroksella, puhua pukahtamatta mutta jäykästi hymyillen. En kuitenkaan vilkuttanut. Seremonian jälkeen aloitettiin seminaari, jossa puhuttiin sekä Lore Lindun alueen haasteista että koko maan metsäkonflikteista.

Matkalla seremonioihin

Seuraava päivä pyhitettiin kokoustamiselle. Kokouksessa pohdittiin, miten Siemenpuun indonesialaiset kumppanijärjestö voisivat löytää ratkaisuja näihin metsäkonflikteihin. Tilanteet ovat hyvin erilaisia eri puolilla Indonesian saaristoa, vaikka perusongelma on sama: paikallisyhteisöjen oikeus käyttää metsiä on vaarantunut, toisaalla öljypalmu- ja akaasiaplantaasien vuoksi, toisaalla valtion tiukan hallintapolitiikan takia.

Tässä raivataan tilaa palmuöljyplantaasille Kalimantanilla

Ronald ylittämässä puroa

Ngata Torossa haasteena on neuvotella hallinnon kanssa kansallispuiston käyttämisestä perinteisiin elinkeinoihin ja Keski-Sulawesia valtaavien kaivosyhtiöiden torjuminen. Kolmantena kumppanuustapaamisen päivänä teimmekin retken maastoon tutustumaan tilanteeseen. Lore Lindussa on kummituseläimiä, mutta niiden näkemiseen olimme väärään vuorokaudenaikaan liikkeellä. Retki oli kuitenkin mukavan vaihteleva, metsän siimeksestä riisipelloille ja kaakaoviljelmille sekä monen monta kertaa leveän puron yli. Oppaanamme ollut metsäpoliisi kehui minua vahvaksi, kun kipitin hengästymättä rinnettä ylös alas. Suomalaisen ympäristöaktivistin erottaa nimittäin indonesialaisesta se, että ensimainittu ei polta ketjussa tupakkaa.

Keski-Sulawesilta matka jatkui Kalimantanille, Indonesian puolelle Borneota. Tutustuin lähemmin erään Siemenpuun kumppanijärjestön, Menapakin, toimintaan Teluk Sumbangin kylässä. Teluk Sumbangissa haasteena on torjua kaivosyhtiöiden ja öljypalmuplantaasien leviäminen kylää ympäröiville alueille, joista kylän dajakkiväki saa elantonsa. Metsäretken lisäksi mieleenpainuva kokemus oli sopivasti sattuneet häät, joihin sain kutsun. Häävieraiden kännykkäkameroille taisi tallentua useampi kuva minusta kuin hääparista.

Tanssia hääjuhlissa. Morsiusparin osana on istua edessä korokkeella, kun muut juhlii sydämensä kyllyydestä.

Koska Teluk Sumbangin matka meni aikataulun mukaan ja seuraava tilaisuus on vasta huomenna maanantaina Jakartassa, pääsin viettämään pari vapaapäivää. Matkasin Derawanille, joka on pieni saari kolmen tunnin matkan päässä Beraun kaupungista. Saaressa on kylä, jonka asukkaat osoittautuivat hyvin herttaisiksi. Pohdiskelin, että onkohan saarissa elävien ihmisten ystävällisyys ja tietynlainen rentous universaalia? Siihen nimittäin törmää myös Itämerellä ja Välimerellä.

Derawanin pääkuja

Kävin sukeltamassa sekä ihmettelemässä Kakaban saareen kauan aikaa sitten merestä eristynyttä järveä, jossa meduusat ovat menettäneet polttamiskykynsä. Snorklailin valtavan rauskun vierellä ja näin myös vastakuoriutuneiden, pikkuruisten merikilpikonnien ottavan ensiaskeleensa ja kipittävän mereen. Yksi kilpikonnanpojista säikähti vettä ja palasi pikaiseen rannalle, kun muut lähtivät uimaan. Se kokeili vettä pariin otteeseen ja vaikutti epäröivältä, mutta lopulta sekin katosi öiseen valtamereen. Katselin poikasten menoa liikutuksenkyyneleet silmissä. Toivottavasti ne kasvavat yhtä vanhoiksi ja suuriksi kuin vanhempansa. Näin myös yhden emokilpikonnan palaavan mereen munintareissultaan.

Palasin tänään Jakartaan, josta jatkan huomisen kokouksen jälkeen tiistaina eteenpäin. Sydän halajaa kotiin M:n luo Lontooseen, mutta sinne en vielä pääse. Matkustan nimittäin seuraavaksi kuudeksi viikoksi Intiaan, Biharin osavaltioon, jonne menen keräämään ekosysteemipohjaisia ilmastonmuutoksen sopeutumiskeinoja käsittelevän maisterintutkielmani (onko se nyt sitten gradu vai ei??) aineiston.

Aasia. Riisi pysyy, kastikkeet vaihtuu.

Masters of Disasters

Istuin kerran syksyllä opiskelukavereideni kanssa miettimässä, miten voisimme "brändätä" osaamistamme etenkin potentiaalisten tulevaisuuden työnantajien ja yhteistyökumppanien suuntaan. Päädyimme perustamaan blogin.

Blogin nimi on "tietysti" Masters of Disasters (vaikka meistä tulee virallisesti artsun maistereita, humanistisosiologimaantietelijöitä kun olemme) ja kirjoituksemme kumpuavat vuoden aikana opituista ja koetuista asioista. "Tuumasta toimeen" -tyyppistä luonnetta edustava opiskelukaverini S pisti blogin pystyyn ja keräsi meiltä varastoon liudan tekstejä, joita hän aikoo nyt keväällä julkaista noin viikon välein.

Jostain syystä minun teksti arvottiin blogin aloittavaksi tekstiksi. Kirjoitan siinä ekosysteemiperustaisesta lähestymistavasta ilmastonmuutoksen sopeutumisessa ja sen pääsee lukemaan tästä linkistä.

Meillä on myös Facebook-sivu, jota saa tykätä!

Blogissa tullaan käsittelemään myös ei-ilmastoaiheisia luonnonkatastrofeja. Kuvassa Mount Merapi, joka purkautui viimeksi vuonna 2010.

Raporttia Sternistä ja vähän muustakin

Kuva: Lintuja Thamesilla


Oho, edellisen blogitekstini kuvituksena oli lunta! Se pysyi maassa ehkä kolme päivää. Nyt on jo pitkään pyöräilty aurinkoisessa kevätsäässä. Pistää ajattelemaan ilmastonmuutosta.

Lord Nicholas Stern, ekonomisti, jonka kuuluisa raportti ilmastonmuutoksen taloudellisista seurauksista ilmestyi vuonna 2006, piti LSE:llä kolmen yleisöluennon sarjan. Stern toisti moneen kertaan, että seuraavat kymmenen vuotta ovat kriittisiä päästöjen vähentämisen suhteen. Tässä joitain hajanaisia ajatuksiani Sternin luennoista, kokonaisuudessaan ne löytyvät LSE:n sivuilta.



Stern aloitti lyhyellä muistutuksella ilmastonmuutoksen fysikaalisista perusteista sekä loistavalla kiteytyksellä siitä, miten ilmastonmuutosdenialistit vaiennetaan. Hän totesi, että tieteellistä ilmastotutkimusta on jo tarpeeksi, jotta riskien voidaan arvioida olevan vakavia ja todellisia. Vaarallisinta Sternin mukaan olisi nyt myötäillä ilmastodenialistien mielipiteitä tiedon epävarmuudesta ja odotella uusia tutkimuksia. Jokainen kasvihuonekaasuja vähentävään teknologiaan sijoitettu dollari ennen vuotta 2020 muuttuu vuoden 2020 jälkeen 4,30 dollariksi, jos viivyttelemme investointeja mutta haluamme pysäyttää ilmaston lämpenemisen kahteen celsiusasteeseen. Stern painotti, että juuri nyt on erittäin vastuutonta ja vaarallista väheksyä ilmastonmuutoksen potentiaalisia riskejä. Tässä vaiheessa jäin pohtimaan, että olinkohan vienyt täyteentulleessa auditoriossa paikan joltain, jonka kuuluisi kuulla nämä puheet enemmän kuin minun.

Sternillä oli jo raportissaan ja on edelleen kuitenkin vankka usko teknologiaan ja siihen, että ihmiskunta ryhtyy edistämään päästöjä vähentävää teknologiaa terhakkaasti. Tämä ei kuitenkaan tapahdu ilman voimakasta poliittista johtamista. Stern esitteli joitain innovaatioideoita, joita voi olla tarpeen ottaa käyttöön. Näihin kuului muun muassa nykyisen ydinjätteen jalostaminen ydinenergiaksi (Stern huomautti tässä välissä pariinkin otteeseen, että "tämä ei ole kannanotto ydinvoiman puolesta"), aurinkopaneelina toimivan maalin kehittäminen ja lihan korvaaminen teollisella proteiinilla. Stern muistutti myös, että esimerkiksi tuulivoiman (maalla sijaitsevien tuulimyllyjen) hinta per megawatti on laskenut reippaasti viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana.

Yhdestä asiasta olin Sternin kanssa eri mieltä. Hän näki, että Indonesiassa voitaisiin lisätä öljypalmun viljelyä joutomailla sademetsien raivaamisen sijaan. Asia on kuitenkin melko ongelmallinen. Sopivan joutomaan olemassaolosta ei ole oikein tietoa, arviot hehtaarimääristä vaihtelevat hurjasti, ja luonnollisesti koko joutomaan määritelmä on hankala. Lisäksi Sumatralla tehty laaja tutkimus osoitti, että "joutomaidenkin" ottaminen öljypalmun viljelyyn heikentää huomattavasti luonnon monimuotoisuutta. Itse olen sitä mieltä, että öljypalmulle ei tulisi osoittaa enää yhtään enempää viljelyalaa, ja ilmastonäkökulmasta tähän monella tavalla ongelmalliseen raaka-aineeseen pitäisi puuttua muun muassa puristusjätteiden käsittelyä parantamalla.

Stern esitteli myös eri maiden hankkeita kasvihuonekaasujen vähentämiseksi. Esimerkiksi Kiina, jonka rooli Kööpenhaminan ilmastokokouksen epäonnistumisessa vuonna 2009 lieni hyvin merkittävä, on asettanut itselleen kunnianhimoiset päästövähennystavoitteet. Myös Korealla on viisivuotinen Green New Deal -hanke, jolla rahoitetaan uusiutuvan energian hankkeita ja energiatehokkuutta.

Toisen luennon päätteeksi yritin kerätä rohkeutta kysyäkseni, miten Sir Nicholas näkee YK:n roolin tässä tilanteessa, jossa ilmastokokoukset ovat olleet pettymys yksi toisensa jälkeen. Kun monet maat - ja EU - kuitenkin tekevät edistyksellistä ilmastopolitiikkaa, niin onko vaarana, että YK epäonnistuneine jättikokouksineen itse asiassa hidastaa tätä kehitystä. Juuri kun olisin uskaltanut viitata, ei enää otettu yleisökysymyksiä. Onneksi kolmas luento olikin sitten pitkälti vastaamista kysymykseeni.

Ja vastaus tiivistettynä oli, että Stern uskoo edelleen YK-järjestelmään ja että ilman Kööpenhaminan, Cancunin ja Durbanin pieniä askelia tilanne olisi vielä huonompi.

Semmoisen mielenkiintoisen yksityiskohdan Stern myös mainitsi, että Al Gore oli rupatellut hänelle, että Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama on siirtänyt ilmastoasiat seuraavalle vaaliakaudelle. "Gore sanoi, että Obama ottaa ilmaston sitten ensi kaudella esille jos tulee valituksi, ja on kyllä tosi varmaa, että hän tulee valituksi". Jeps. Nou hätä.

Sterniltä kysyttiin lopuksi, miten hänen mielestään ympäristöjärjestöjen kannattaisi kampanjoida ilmastokysymyksessä. Hän sanoi, että Friends of the Earth (Maan ystävät) on tehnyt hyvää työtä, mutta otti selvästi etäisyyttä järjestöihin ja kampanjointiin. Stern muistutti olevansa ennen kaikkea tiedemaailman edustaja, vaikka onkin mukana myös politiikassa. Ihmettelin hieman Sternin näkemystä, jossa kantavana ajatuksena tuntuu olevan, että kunhan ihmiset vaan saavat tarpeellisen tieteellisen tiedon, niin asioita alkaa tapahtumaan. Itse näen, että ympäristöjärjestöillä on tärkeä tehtävä tieteeseen perustuvan tiedon ja ilmastohuolen popularisoinnissa ja tekemisessä ymmärrettäväksi suurelle yleisölle.

Seuraavalla viikolla koin Eurooppa-innostuneisuutta, kun menin kuuntelemaan saksalais-ranskalaista vihreää meppiä Daniel Cohn-Benditiä, joka piti EU-luennon meillä King'sillä. Aluksi oli todettava, että LSE voittaa King'sin yleisöluentojärjestelyissä kuusi-nolla. Luento pääsi alkamaan puoli tuntia myöhässä, koska selvisi, ettei kyseisessä salissa saa health & safety -säännösten mukaan seistä vaan kaikilla pitää olla istumapaikka. Cohn-Bendit oli vetänyt koko ison juhlasalin täyteen ja me myöhään tulleet, silmämääräisesti noin kolmisenkymmentä ihmistä, seisoskelimme seinänvierustoilla. "Etsikää syli, johon voitte istua", heleä-ääninen nainen kuulutti edestä. Vilkaisin kanssayleisöä ja ainakin yksi siististi pukeutunut herrasmies taputti reisiään ja sanoi, että tänne vaan, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Lopulta meille saatiin järjestettyä videoyhteys toiseen luentosaliin. Cohn-Bendit aloitti huomauttamalla, että nyt oli kyllä kyseessä ihan Britannian omat säännökset eikä mitkään EU-direktiivit.

Jos Sternin luento oli hyvä muistutus aikamme suurimmasta haasteesta, Cohn-Bendit ruokki minussa asuvaa vihreää federalistia. Euroopan unioni on esimerkiksi ympäristönsuojelussa paljon kansallisvaltioita parempi toimija. Erinomainen referaatti Daniel Cohn-Benditin puheesta löytyy täältä, joten en referoi sitä sen enempää.

Innostavien luentojen lisäksi olemme nauttineet siitä, että kaikkeen voi liittää alkoholin.

Science Museumissa järjestetään nimittäin kuukausittainen Lates-ilta, jolloin häädetään lapset koteihinsa ja pystytetään viinibaareja käytäville. Aikuiset saavat ottaa huikkaa ja painella vekottimien nappeja rauhassa. Viime Lates-illassa esiintyi myös Setä N mongolialaista kurkkulaulua laulaneen artistin kanssa. Pohdimme M:n kanssa valkkarilasin ääressä lääketieteen historiaa ja ihmiskunnan tulevaisuutta ja totesimme, että onpa ihanaa elää nyt eikä sata vuotta sitten tai sadan vuoden päästä.




Toinen mahtava juttu oli The Night Shift -ilta, johon meidät houkutteli ystävät O ja D. Maineikas orkesteri Orchestra of the Age of Enlighment soitti Bachia leppoisassa tunnelmassa Royal Elizabeth Hallissa. Neljän punnan hintaiseen opiskelijalippuun sisältyi viinilasi ja konsertissa sai taputtaa ja viheltää jos siltä tuntui. Hurja cadenza pisti ihmiset ainakin hymyilemään, vaikka klassisen konsertin perinteinen käyttäytymiskoodi pitikin kädet aisoissa.

Jos tulet Lontooseen niin ajoita tulemisesi Night Shift -konsertti-iltaan!

Kaikki hyvin, mama

Kuva meidän makuuhuoneen ikkunasta: talvi on tullut. Etualalla näkyvä laatikko on edellisen asukin tuohon tasanteelle (alakerran asunnon extension) hylkäämä kertakäyttögrilli.


Hei vaan!

Suomennan tähän alkuun osia viime viikolla eteeni saamastani paperista:
__________________________________

RISKIEN ARVIOINTI
1. Identifioi seuraavissa otsikoissa mainitut riskit
2. Jaottele riskit High/Medium/Low
3. Erittele keinot, jolla on pyritty vähentämään riskejä

Otsikot:
- Fyysisen ympäristön uhat, kuten sään ääri-ilmiöt, vuoret, vesi jne
- Biologiset uhat, kuten vaaralliset kasvit, eläimet ja hyönteiset
- Kemikaaliset uhat
- Yhteiskunnalliset ja muut uhat, kuten vaaralliset rakennukset, liikenne, altistuminen rikollisuudelle jne.
__________________________________

Tällainen lomake piti siis ajatuksella lukea ja ruksittaa internetin oppimisympäristössä olleeseen kohtaan, että jepulisjee, on luettu, ennen kuin pääsi tekemään harjoitustyötä.

Ja se harjoitustyö? Lähdettiin tuohon kampuksen ympärille Strandiin pyörimään Garmin-merkkisten gps-laitteiden kanssa merkitsemään randomisti valituista paikoista koordinaatteja ylös. Koordinaatit muutettiin myöhemmin tietokoneluokassa desimaaleiksi ja iskettiin paikkatietojärjestelmään.

Kukaan kurssilainen ei tiettävästi jäänyt vedenpaisumuksen tai auton alle tai tullut Trafalgar Squarelta liihahtaneen jättiläispulun syömäksi. Ehkäpä siksi, että erilaisiin riskeihin oli varauduttu etukäteen. Yliopisto pitää suojateistaan huolen.

No sitten tuli vähän lunta ja himpun verran pakkasta, ja tilanne nimettiin Big Chilliksi ja jotakuta Cityn toimistotyöntekijää oli pyydetty pysymään kotona. Suomalainen (joka on tietysti myös juossut kouluikäisenä ympäri Itä-Helsinkiä jumppatuntien suunnistusharjoituksissa ihan ilman mitään riskianalyysejä) siinä sitten tietysti hekottaa että voi voi näitä hassuja.

Lumi suli yhtä nopeasti kuin oli satanutkin ja isoin hässäkkä asiasta taisi syntyä suomalaisilla facebook-sivuilla.

Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että nyt menee hirveän hyvin. Tässä tapahtuneita asioita:

1. Meillä on polkupyörät! Itse löysin Camdenista käytettyjen pyörien kaupasta oikein sievän Raleigh Clubman Ladyn (varsinainen poikatyttöpyörä!), joka tuntui heti omalta. M taas pisti kuntoon isoisoisänsä (kyllä, isoisoisänsä) Dawes Diploman, joka on hoitanut suvussa lähinnä sisustuselementin virkaa.

Tässä M:n pyörä valmiina ajeluun 30 vuoden odotuksen jälkeen:


2. Me ollaan saatu uusia ystäviä! Pekka Haaviston presidenttikampanja yhdisti ihmisiä täällä Lontoossakin. Tähän mennessä on jo ehditty kiskoa Pekka-kaljat Victoria-aseman pubissa viimeisenä ennakkoäänestyspäivänä, napsia Pekka-naamarikuvia Big Benin edessä ja ottaa Pekka-löylyt suomalaisella kirkolla ennen toisen kierroksen vaalivalvojaisia - ja tietysti sopia, että pidetään jatkossakin yhteyttä. Uuden ystävän M:n myötä päästiin myös kuuntelemaan Slow Club -nimistä bändiä Heaveniin. Ihastuimme erityisesti ujoon basistiin, joka ei näköjään edes tallentunut kännykän muistikortille.

Hyvvää ja makkeeta

Kuva: Trafalgar Square joulukuun alussa



Nakkasin reissukassin olkapäilleni jo ennen joulukuun puoliväliä, koska halusin ehdottomasti olla Lucianpäivänä Helsingissä äitini yllätyssynttäreiden takia. Kannatti olla: sumutus meni täydestä ja juhlat olivat huippuhauskat.

Helsingin jäisessä vesisateessa tapaamani ystävät naureskelivat, että sää tuntuu varmaan kotoisalta, ei tämä ole varmaan mitään niihin Lontoon sateisiin verrattuna. Naureskelu loppui lyhyeen, kun kerroin, että koko syksyn aikana Lontoossa on satanut ehkä muutamana päivänä. Ja kerran oli vähän kylmä päivä. Mutta muutoin on ollut kuivaa ja kivaa. Varpaat ovat kastuneet vain Walesissa.

Jos säätä ei ota huomioon, Helsinki näytti parhaimpia puoliaan. M, joka tuli pari päivää myöhemmin kaupunkiin, huomasi jostain että jousikvartetti Meta4 heittää 10-vuotisjuhlakeikan Musiikkitalossa. Eikä minkä tahansa keikan, vaan ilmaiskeikan! Menimme ajoissa ja saimme paikat, konsertti oli aivan ihana. Tällaiset jutut pistää tykkäämään Musiikkitalosta aika lailla.

Kyldyyriharrastuksia jatkettiin kuvataiteen parissa. Galleria Forsblomissa oli sattumalta Tony Ourslerin teoksia, joita olen pelännyt jo pitkään. Ourslerin oliot tuntuvat olevan vankina fyysisessä hahmossaan ja joidenkin äärellä tuntuu siltä, että haluaisin rikkoa tuon hahmon jotta se "henki" pääsisi siitä vapaaksi. En haluaisi sellaista kotiini, mutta näitä on pakko käydä katsomassa jos vain on mahdollisuus. Näyttely jatkuu tammikuun 8. päivään asti.

Meilahdessa puolestaan on esillä taidemuseon uusia taidehankintoja viime vuosilta. Ja tämäkin näyttely oli ilmainen (ja jatkuu helmikuulle asti)! Pääsin vihdoin näkemään Jarno Vesalan teoksen Itku pitkästä ilosta, joka oli muutama vuosi sitten Mäntässä. Eräiden Mäntän kävijöiden mielestä se on nimittäin vähän erään M:n näköinen. Hmmmm.

Jouluaattona matkasimme Kölniin joulunviettoon. Museot ja taidenäyttelyt olivat kiinni, mutta kiersimme monta vanhaa kirkkoa. Onneksi katutaide on aina auki, bongasimme Space Invader -mosaiikkigraffitin!




Matka jatkui Kölnistä yhdeksi yöksi Brysseliin erään rakkaan crazy catwomanin, hänen muusikkomiehensä ja kahden pikkupantterin luokse. Belgialaisen suklaan syönti vähän unohtui belgialaisen oluen ääressä, mutta ei se mitään.





Joulureissaamisen kruunasi matka Eurostar-junalla kotiin Lontooseen. Kakkosluokka oli loppuunmyyty, joten meillä oli hyvä syy ostaa liput ykkösluokkaan (taas, sillä sama juttu kävi välillä Köln-Bryssel, jonka teimme Thalys-junan ykkösluokassa. Lounaaseen kuulunut pannacottan ja juustokakun yhdistelmää muistuttanut jälkiruoka oli M:n mukaan "hyvvää ja makkeeta", mikä kuvasi hyvin koko junamatkaa).

Ja voi mitä luksusta Eurostar toikaan elämään! Illallinen (minulle oli tietysti valmistettu kasvisruoka) oli mainio ja viiniä tultiin tarjoamaan enemmän kuin kahden tunnin matkana ehti nauttia. Tunnelissa yritin bongata oman enoni suunnittelemat sähköä säästävät neonvalosäätimet, mutta eihän niitä vauhdissa pysty erottamaan. No, pääasia, että asialla voi pöyhkeillä tutuille.

Eurostarin maukas porkkanakuula, kasvisgratiini tuorejuustolla ja tuore hedelmäsalaatti

Juna saapui St Pancrasin asemalle, josta on kotiin kymmenen minuutin kävely. En ymmärrä, miksi kukaan valitsee tälle välille lentokoneen. Meidän viime hetkellä ostetut ykkösluokan liput maksoivat suunnilleen saman verran kuin economy-luokan lentoliput. Ja sitten olisi vielä pitänyt hankkiutua lentoasemalle ja sieltä pois ja odotella koneen lähtöä ja matkatavaroiden saapumista. Kokonaismatkustusaika olisi ollut vähintään saman verran, ellei enemmän, kuin junalla.

Pääsisipä vielä joskus samalla lailla Helsingistä junalla Keski-Eurooppaan...
Sitä odotellessa: hyvää uutta vuotta 2012!


PS. Vähän häijyn näköinen tuo terminaattori-silmäinen Eurostar kyllä on.

Kirjaston kummajaisista

Paniikki. Aika menee liian nopeasti. Syyslukukausi oli päässyt vasta vauhtiin kun koittikin jo viimeiset luennot ja esseiden dead linet. Nyt pitäisi ryhtyä miettimään lopputyön aihetta. Sana "gradu" tuntuu jotenkin pöhköltä, mutta periaatteessa kyse on siis samasta asiasta, maisteriopintojen opinnäytetyöstä. Täällä se vaan pykäistään kasaan noin neljässä kuukaudessa, kun Suomessa sen tekemiseen näyttää kuluvan keskimäärin neljä vuotta.

Voisin kirjoittaa pitkät pätkät siitä, miten hyvältä Lontoon värikäs ja avoin ilmapiiri tuntuu persu-Suomesta paenneen silmin, mutta jätän sen satunnaisten Lontoon-kävijöiden kanssa pubissa ruodittavaksi. Sen voin todeta, että Suomi-ikävää ei ole kertaakaan tullut podettua, päinvastoin.

Ja Lontoossa riittää ihmeteltävää. Yksi ihanimmista asioista on lukuisat ilmaiset museot, joihin voi mennä piipahtamaan hetkeksi tai keskittymään yhtenä päivänä yhteen juttuun ja toisena päivänä toiseen juttuun, kun ei pääsylipun takia tarvitse suorittaa koko juttua kerralla. Luonnontieteellinen museo on yksi tämmöinen: voi vaikka pitää dinosauruspäivän ja nisäkäspäivän ja lintupäivän.

Victoria & Albert -museo on myös ihan mahtava. Tässä ehdoton suosikkini sen kokoelmista, Dame Edna Everagen Sydney Opera House Hat - erityisesti tuo helmihampainen hai on hieno!



Kaupungista löytyy pieniä kivoja yllätyksiä, joista tämän haluaisin löytää itsekin.

Yksi lempipaikoistani Lontoossa on King's Collegen Maughan-kirjasto, jossa näpyttelen esseitäni. Kirjasto sijaitsee 1800-luvun keskivaiheilla rakennetussa uusgoottilaisessa rakennuksessa, joka on siis toisin sanoen järjettömän iso ja hieno. Sieltä on kauhean vaikea löytää etsimäänsä kirjaa, mutta arvoituksiahan on aina jännä ratkaista. Rakennuksessa on myös paljon pieniä tornia, joissa olisi kiva käydä. En ole vielä selvittänyt, olisiko se mahdollista.

Suosikkikirjoituspaikkani on Round Reading Room, joka on oktagonin muotoinen korkea sali ja joka jotenkin pakottaa pohtimaan akateemisia ajatuksia Facebookissa notkumisen sijaan.

Lukusali on usein päivällä täynnä, mutta iltaa kohden (kirjasto on auki kymmeneen asti) kanssapakertajien joukko käy kiinnostavaksi. Sinne ilmestyy mm. Täydellistä Hiljaisuutta Vaativa Poika, joka tuijottaa pahasti kaikkia hipisijöitä ja yskähtelijöitä. Jos jollain pärähtää kännykkä, THVP sihahtaa kiukkuisesti. Onneksi hän ei ollut siellä silloin, kun paikalle tuli Pöytään Näpyttäjä. Oman keskittymiskykyni tuhosi kuitenkin pahiten Minä Juon Nyt Vettä -mies (nää on muuten kaikki miehiä nämä kummat tyypit), joka tuli kirjakassin kanssa klo 21:15 ja asetteli kirjat siististi neljään yhtä suureen pinoon ja avasi juhlallisesti yhden kirjan. Vähän aikaa kirjaa tuijoteltuaan se alkoi juoda vettä. Ja se joi, ja se joi, ja se joi. Otti rivakan kulauksen puolentoista litran vesipullosta, kieritti korkin kiinni ja iski sen pöytään. Vilkaisi kirjaa, ja tarttui jälleen vesipulloon. Kolmen litran jälkeen (ei siinä kovin kauaa mennyt) se pakkasi kirjapinot takaisin kassiin ja poistui. Mikähän sen pääaine on?

Lukusalista löytyy kuva mm. tästä blogista, johon on listattu Brittien parhaimmat yliopistokirjastot.

Kirjaston pihalla on viime vuonna Kiinasta lahjaksi saatu Confucius-patsas, jonka pyllyn puolella usein istuskelen voileipätauolla komeaa rakennusta katsellen.



Rakas järjestelmäkamerani on parhaillaan Bangkokissa huollossa. Ehkä ensi vuoden puolella saan harrastaa kunnianhimoisempaa valokuvausta, siihen asti mennään kännykuvilla. Tästä linkistä pääsee katsomaan semmoisia.

Opiskeluaiheistani

Hei taas,

kirjoitin blogitekstin ilmastonmuutoksen sopeutumisasioista Vihreiden kehy-blogiin Nollaseiskaan: http://www.nollaseiska.fi/archives/217/

Parvekkeellamme kävi eilen amiraaliperhonen moikkaamassa. No, eihän vielä ole edes joulukuu....