Raporttia Sternistä ja vähän muustakin

Kuva: Lintuja Thamesilla


Oho, edellisen blogitekstini kuvituksena oli lunta! Se pysyi maassa ehkä kolme päivää. Nyt on jo pitkään pyöräilty aurinkoisessa kevätsäässä. Pistää ajattelemaan ilmastonmuutosta.

Lord Nicholas Stern, ekonomisti, jonka kuuluisa raportti ilmastonmuutoksen taloudellisista seurauksista ilmestyi vuonna 2006, piti LSE:llä kolmen yleisöluennon sarjan. Stern toisti moneen kertaan, että seuraavat kymmenen vuotta ovat kriittisiä päästöjen vähentämisen suhteen. Tässä joitain hajanaisia ajatuksiani Sternin luennoista, kokonaisuudessaan ne löytyvät LSE:n sivuilta.



Stern aloitti lyhyellä muistutuksella ilmastonmuutoksen fysikaalisista perusteista sekä loistavalla kiteytyksellä siitä, miten ilmastonmuutosdenialistit vaiennetaan. Hän totesi, että tieteellistä ilmastotutkimusta on jo tarpeeksi, jotta riskien voidaan arvioida olevan vakavia ja todellisia. Vaarallisinta Sternin mukaan olisi nyt myötäillä ilmastodenialistien mielipiteitä tiedon epävarmuudesta ja odotella uusia tutkimuksia. Jokainen kasvihuonekaasuja vähentävään teknologiaan sijoitettu dollari ennen vuotta 2020 muuttuu vuoden 2020 jälkeen 4,30 dollariksi, jos viivyttelemme investointeja mutta haluamme pysäyttää ilmaston lämpenemisen kahteen celsiusasteeseen. Stern painotti, että juuri nyt on erittäin vastuutonta ja vaarallista väheksyä ilmastonmuutoksen potentiaalisia riskejä. Tässä vaiheessa jäin pohtimaan, että olinkohan vienyt täyteentulleessa auditoriossa paikan joltain, jonka kuuluisi kuulla nämä puheet enemmän kuin minun.

Sternillä oli jo raportissaan ja on edelleen kuitenkin vankka usko teknologiaan ja siihen, että ihmiskunta ryhtyy edistämään päästöjä vähentävää teknologiaa terhakkaasti. Tämä ei kuitenkaan tapahdu ilman voimakasta poliittista johtamista. Stern esitteli joitain innovaatioideoita, joita voi olla tarpeen ottaa käyttöön. Näihin kuului muun muassa nykyisen ydinjätteen jalostaminen ydinenergiaksi (Stern huomautti tässä välissä pariinkin otteeseen, että "tämä ei ole kannanotto ydinvoiman puolesta"), aurinkopaneelina toimivan maalin kehittäminen ja lihan korvaaminen teollisella proteiinilla. Stern muistutti myös, että esimerkiksi tuulivoiman (maalla sijaitsevien tuulimyllyjen) hinta per megawatti on laskenut reippaasti viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana.

Yhdestä asiasta olin Sternin kanssa eri mieltä. Hän näki, että Indonesiassa voitaisiin lisätä öljypalmun viljelyä joutomailla sademetsien raivaamisen sijaan. Asia on kuitenkin melko ongelmallinen. Sopivan joutomaan olemassaolosta ei ole oikein tietoa, arviot hehtaarimääristä vaihtelevat hurjasti, ja luonnollisesti koko joutomaan määritelmä on hankala. Lisäksi Sumatralla tehty laaja tutkimus osoitti, että "joutomaidenkin" ottaminen öljypalmun viljelyyn heikentää huomattavasti luonnon monimuotoisuutta. Itse olen sitä mieltä, että öljypalmulle ei tulisi osoittaa enää yhtään enempää viljelyalaa, ja ilmastonäkökulmasta tähän monella tavalla ongelmalliseen raaka-aineeseen pitäisi puuttua muun muassa puristusjätteiden käsittelyä parantamalla.

Stern esitteli myös eri maiden hankkeita kasvihuonekaasujen vähentämiseksi. Esimerkiksi Kiina, jonka rooli Kööpenhaminan ilmastokokouksen epäonnistumisessa vuonna 2009 lieni hyvin merkittävä, on asettanut itselleen kunnianhimoiset päästövähennystavoitteet. Myös Korealla on viisivuotinen Green New Deal -hanke, jolla rahoitetaan uusiutuvan energian hankkeita ja energiatehokkuutta.

Toisen luennon päätteeksi yritin kerätä rohkeutta kysyäkseni, miten Sir Nicholas näkee YK:n roolin tässä tilanteessa, jossa ilmastokokoukset ovat olleet pettymys yksi toisensa jälkeen. Kun monet maat - ja EU - kuitenkin tekevät edistyksellistä ilmastopolitiikkaa, niin onko vaarana, että YK epäonnistuneine jättikokouksineen itse asiassa hidastaa tätä kehitystä. Juuri kun olisin uskaltanut viitata, ei enää otettu yleisökysymyksiä. Onneksi kolmas luento olikin sitten pitkälti vastaamista kysymykseeni.

Ja vastaus tiivistettynä oli, että Stern uskoo edelleen YK-järjestelmään ja että ilman Kööpenhaminan, Cancunin ja Durbanin pieniä askelia tilanne olisi vielä huonompi.

Semmoisen mielenkiintoisen yksityiskohdan Stern myös mainitsi, että Al Gore oli rupatellut hänelle, että Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama on siirtänyt ilmastoasiat seuraavalle vaaliakaudelle. "Gore sanoi, että Obama ottaa ilmaston sitten ensi kaudella esille jos tulee valituksi, ja on kyllä tosi varmaa, että hän tulee valituksi". Jeps. Nou hätä.

Sterniltä kysyttiin lopuksi, miten hänen mielestään ympäristöjärjestöjen kannattaisi kampanjoida ilmastokysymyksessä. Hän sanoi, että Friends of the Earth (Maan ystävät) on tehnyt hyvää työtä, mutta otti selvästi etäisyyttä järjestöihin ja kampanjointiin. Stern muistutti olevansa ennen kaikkea tiedemaailman edustaja, vaikka onkin mukana myös politiikassa. Ihmettelin hieman Sternin näkemystä, jossa kantavana ajatuksena tuntuu olevan, että kunhan ihmiset vaan saavat tarpeellisen tieteellisen tiedon, niin asioita alkaa tapahtumaan. Itse näen, että ympäristöjärjestöillä on tärkeä tehtävä tieteeseen perustuvan tiedon ja ilmastohuolen popularisoinnissa ja tekemisessä ymmärrettäväksi suurelle yleisölle.

Seuraavalla viikolla koin Eurooppa-innostuneisuutta, kun menin kuuntelemaan saksalais-ranskalaista vihreää meppiä Daniel Cohn-Benditiä, joka piti EU-luennon meillä King'sillä. Aluksi oli todettava, että LSE voittaa King'sin yleisöluentojärjestelyissä kuusi-nolla. Luento pääsi alkamaan puoli tuntia myöhässä, koska selvisi, ettei kyseisessä salissa saa health & safety -säännösten mukaan seistä vaan kaikilla pitää olla istumapaikka. Cohn-Bendit oli vetänyt koko ison juhlasalin täyteen ja me myöhään tulleet, silmämääräisesti noin kolmisenkymmentä ihmistä, seisoskelimme seinänvierustoilla. "Etsikää syli, johon voitte istua", heleä-ääninen nainen kuulutti edestä. Vilkaisin kanssayleisöä ja ainakin yksi siististi pukeutunut herrasmies taputti reisiään ja sanoi, että tänne vaan, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Lopulta meille saatiin järjestettyä videoyhteys toiseen luentosaliin. Cohn-Bendit aloitti huomauttamalla, että nyt oli kyllä kyseessä ihan Britannian omat säännökset eikä mitkään EU-direktiivit.

Jos Sternin luento oli hyvä muistutus aikamme suurimmasta haasteesta, Cohn-Bendit ruokki minussa asuvaa vihreää federalistia. Euroopan unioni on esimerkiksi ympäristönsuojelussa paljon kansallisvaltioita parempi toimija. Erinomainen referaatti Daniel Cohn-Benditin puheesta löytyy täältä, joten en referoi sitä sen enempää.

Innostavien luentojen lisäksi olemme nauttineet siitä, että kaikkeen voi liittää alkoholin.

Science Museumissa järjestetään nimittäin kuukausittainen Lates-ilta, jolloin häädetään lapset koteihinsa ja pystytetään viinibaareja käytäville. Aikuiset saavat ottaa huikkaa ja painella vekottimien nappeja rauhassa. Viime Lates-illassa esiintyi myös Setä N mongolialaista kurkkulaulua laulaneen artistin kanssa. Pohdimme M:n kanssa valkkarilasin ääressä lääketieteen historiaa ja ihmiskunnan tulevaisuutta ja totesimme, että onpa ihanaa elää nyt eikä sata vuotta sitten tai sadan vuoden päästä.




Toinen mahtava juttu oli The Night Shift -ilta, johon meidät houkutteli ystävät O ja D. Maineikas orkesteri Orchestra of the Age of Enlighment soitti Bachia leppoisassa tunnelmassa Royal Elizabeth Hallissa. Neljän punnan hintaiseen opiskelijalippuun sisältyi viinilasi ja konsertissa sai taputtaa ja viheltää jos siltä tuntui. Hurja cadenza pisti ihmiset ainakin hymyilemään, vaikka klassisen konsertin perinteinen käyttäytymiskoodi pitikin kädet aisoissa.

Jos tulet Lontooseen niin ajoita tulemisesi Night Shift -konsertti-iltaan!

Kaikki hyvin, mama

Kuva meidän makuuhuoneen ikkunasta: talvi on tullut. Etualalla näkyvä laatikko on edellisen asukin tuohon tasanteelle (alakerran asunnon extension) hylkäämä kertakäyttögrilli.


Hei vaan!

Suomennan tähän alkuun osia viime viikolla eteeni saamastani paperista:
__________________________________

RISKIEN ARVIOINTI
1. Identifioi seuraavissa otsikoissa mainitut riskit
2. Jaottele riskit High/Medium/Low
3. Erittele keinot, jolla on pyritty vähentämään riskejä

Otsikot:
- Fyysisen ympäristön uhat, kuten sään ääri-ilmiöt, vuoret, vesi jne
- Biologiset uhat, kuten vaaralliset kasvit, eläimet ja hyönteiset
- Kemikaaliset uhat
- Yhteiskunnalliset ja muut uhat, kuten vaaralliset rakennukset, liikenne, altistuminen rikollisuudelle jne.
__________________________________

Tällainen lomake piti siis ajatuksella lukea ja ruksittaa internetin oppimisympäristössä olleeseen kohtaan, että jepulisjee, on luettu, ennen kuin pääsi tekemään harjoitustyötä.

Ja se harjoitustyö? Lähdettiin tuohon kampuksen ympärille Strandiin pyörimään Garmin-merkkisten gps-laitteiden kanssa merkitsemään randomisti valituista paikoista koordinaatteja ylös. Koordinaatit muutettiin myöhemmin tietokoneluokassa desimaaleiksi ja iskettiin paikkatietojärjestelmään.

Kukaan kurssilainen ei tiettävästi jäänyt vedenpaisumuksen tai auton alle tai tullut Trafalgar Squarelta liihahtaneen jättiläispulun syömäksi. Ehkäpä siksi, että erilaisiin riskeihin oli varauduttu etukäteen. Yliopisto pitää suojateistaan huolen.

No sitten tuli vähän lunta ja himpun verran pakkasta, ja tilanne nimettiin Big Chilliksi ja jotakuta Cityn toimistotyöntekijää oli pyydetty pysymään kotona. Suomalainen (joka on tietysti myös juossut kouluikäisenä ympäri Itä-Helsinkiä jumppatuntien suunnistusharjoituksissa ihan ilman mitään riskianalyysejä) siinä sitten tietysti hekottaa että voi voi näitä hassuja.

Lumi suli yhtä nopeasti kuin oli satanutkin ja isoin hässäkkä asiasta taisi syntyä suomalaisilla facebook-sivuilla.

Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että nyt menee hirveän hyvin. Tässä tapahtuneita asioita:

1. Meillä on polkupyörät! Itse löysin Camdenista käytettyjen pyörien kaupasta oikein sievän Raleigh Clubman Ladyn (varsinainen poikatyttöpyörä!), joka tuntui heti omalta. M taas pisti kuntoon isoisoisänsä (kyllä, isoisoisänsä) Dawes Diploman, joka on hoitanut suvussa lähinnä sisustuselementin virkaa.

Tässä M:n pyörä valmiina ajeluun 30 vuoden odotuksen jälkeen:


2. Me ollaan saatu uusia ystäviä! Pekka Haaviston presidenttikampanja yhdisti ihmisiä täällä Lontoossakin. Tähän mennessä on jo ehditty kiskoa Pekka-kaljat Victoria-aseman pubissa viimeisenä ennakkoäänestyspäivänä, napsia Pekka-naamarikuvia Big Benin edessä ja ottaa Pekka-löylyt suomalaisella kirkolla ennen toisen kierroksen vaalivalvojaisia - ja tietysti sopia, että pidetään jatkossakin yhteyttä. Uuden ystävän M:n myötä päästiin myös kuuntelemaan Slow Club -nimistä bändiä Heaveniin. Ihastuimme erityisesti ujoon basistiin, joka ei näköjään edes tallentunut kännykän muistikortille.

Hyvvää ja makkeeta

Kuva: Trafalgar Square joulukuun alussa



Nakkasin reissukassin olkapäilleni jo ennen joulukuun puoliväliä, koska halusin ehdottomasti olla Lucianpäivänä Helsingissä äitini yllätyssynttäreiden takia. Kannatti olla: sumutus meni täydestä ja juhlat olivat huippuhauskat.

Helsingin jäisessä vesisateessa tapaamani ystävät naureskelivat, että sää tuntuu varmaan kotoisalta, ei tämä ole varmaan mitään niihin Lontoon sateisiin verrattuna. Naureskelu loppui lyhyeen, kun kerroin, että koko syksyn aikana Lontoossa on satanut ehkä muutamana päivänä. Ja kerran oli vähän kylmä päivä. Mutta muutoin on ollut kuivaa ja kivaa. Varpaat ovat kastuneet vain Walesissa.

Jos säätä ei ota huomioon, Helsinki näytti parhaimpia puoliaan. M, joka tuli pari päivää myöhemmin kaupunkiin, huomasi jostain että jousikvartetti Meta4 heittää 10-vuotisjuhlakeikan Musiikkitalossa. Eikä minkä tahansa keikan, vaan ilmaiskeikan! Menimme ajoissa ja saimme paikat, konsertti oli aivan ihana. Tällaiset jutut pistää tykkäämään Musiikkitalosta aika lailla.

Kyldyyriharrastuksia jatkettiin kuvataiteen parissa. Galleria Forsblomissa oli sattumalta Tony Ourslerin teoksia, joita olen pelännyt jo pitkään. Ourslerin oliot tuntuvat olevan vankina fyysisessä hahmossaan ja joidenkin äärellä tuntuu siltä, että haluaisin rikkoa tuon hahmon jotta se "henki" pääsisi siitä vapaaksi. En haluaisi sellaista kotiini, mutta näitä on pakko käydä katsomassa jos vain on mahdollisuus. Näyttely jatkuu tammikuun 8. päivään asti.

Meilahdessa puolestaan on esillä taidemuseon uusia taidehankintoja viime vuosilta. Ja tämäkin näyttely oli ilmainen (ja jatkuu helmikuulle asti)! Pääsin vihdoin näkemään Jarno Vesalan teoksen Itku pitkästä ilosta, joka oli muutama vuosi sitten Mäntässä. Eräiden Mäntän kävijöiden mielestä se on nimittäin vähän erään M:n näköinen. Hmmmm.

Jouluaattona matkasimme Kölniin joulunviettoon. Museot ja taidenäyttelyt olivat kiinni, mutta kiersimme monta vanhaa kirkkoa. Onneksi katutaide on aina auki, bongasimme Space Invader -mosaiikkigraffitin!




Matka jatkui Kölnistä yhdeksi yöksi Brysseliin erään rakkaan crazy catwomanin, hänen muusikkomiehensä ja kahden pikkupantterin luokse. Belgialaisen suklaan syönti vähän unohtui belgialaisen oluen ääressä, mutta ei se mitään.





Joulureissaamisen kruunasi matka Eurostar-junalla kotiin Lontooseen. Kakkosluokka oli loppuunmyyty, joten meillä oli hyvä syy ostaa liput ykkösluokkaan (taas, sillä sama juttu kävi välillä Köln-Bryssel, jonka teimme Thalys-junan ykkösluokassa. Lounaaseen kuulunut pannacottan ja juustokakun yhdistelmää muistuttanut jälkiruoka oli M:n mukaan "hyvvää ja makkeeta", mikä kuvasi hyvin koko junamatkaa).

Ja voi mitä luksusta Eurostar toikaan elämään! Illallinen (minulle oli tietysti valmistettu kasvisruoka) oli mainio ja viiniä tultiin tarjoamaan enemmän kuin kahden tunnin matkana ehti nauttia. Tunnelissa yritin bongata oman enoni suunnittelemat sähköä säästävät neonvalosäätimet, mutta eihän niitä vauhdissa pysty erottamaan. No, pääasia, että asialla voi pöyhkeillä tutuille.

Eurostarin maukas porkkanakuula, kasvisgratiini tuorejuustolla ja tuore hedelmäsalaatti

Juna saapui St Pancrasin asemalle, josta on kotiin kymmenen minuutin kävely. En ymmärrä, miksi kukaan valitsee tälle välille lentokoneen. Meidän viime hetkellä ostetut ykkösluokan liput maksoivat suunnilleen saman verran kuin economy-luokan lentoliput. Ja sitten olisi vielä pitänyt hankkiutua lentoasemalle ja sieltä pois ja odotella koneen lähtöä ja matkatavaroiden saapumista. Kokonaismatkustusaika olisi ollut vähintään saman verran, ellei enemmän, kuin junalla.

Pääsisipä vielä joskus samalla lailla Helsingistä junalla Keski-Eurooppaan...
Sitä odotellessa: hyvää uutta vuotta 2012!


PS. Vähän häijyn näköinen tuo terminaattori-silmäinen Eurostar kyllä on.

Kirjaston kummajaisista

Paniikki. Aika menee liian nopeasti. Syyslukukausi oli päässyt vasta vauhtiin kun koittikin jo viimeiset luennot ja esseiden dead linet. Nyt pitäisi ryhtyä miettimään lopputyön aihetta. Sana "gradu" tuntuu jotenkin pöhköltä, mutta periaatteessa kyse on siis samasta asiasta, maisteriopintojen opinnäytetyöstä. Täällä se vaan pykäistään kasaan noin neljässä kuukaudessa, kun Suomessa sen tekemiseen näyttää kuluvan keskimäärin neljä vuotta.

Voisin kirjoittaa pitkät pätkät siitä, miten hyvältä Lontoon värikäs ja avoin ilmapiiri tuntuu persu-Suomesta paenneen silmin, mutta jätän sen satunnaisten Lontoon-kävijöiden kanssa pubissa ruodittavaksi. Sen voin todeta, että Suomi-ikävää ei ole kertaakaan tullut podettua, päinvastoin.

Ja Lontoossa riittää ihmeteltävää. Yksi ihanimmista asioista on lukuisat ilmaiset museot, joihin voi mennä piipahtamaan hetkeksi tai keskittymään yhtenä päivänä yhteen juttuun ja toisena päivänä toiseen juttuun, kun ei pääsylipun takia tarvitse suorittaa koko juttua kerralla. Luonnontieteellinen museo on yksi tämmöinen: voi vaikka pitää dinosauruspäivän ja nisäkäspäivän ja lintupäivän.

Victoria & Albert -museo on myös ihan mahtava. Tässä ehdoton suosikkini sen kokoelmista, Dame Edna Everagen Sydney Opera House Hat - erityisesti tuo helmihampainen hai on hieno!



Kaupungista löytyy pieniä kivoja yllätyksiä, joista tämän haluaisin löytää itsekin.

Yksi lempipaikoistani Lontoossa on King's Collegen Maughan-kirjasto, jossa näpyttelen esseitäni. Kirjasto sijaitsee 1800-luvun keskivaiheilla rakennetussa uusgoottilaisessa rakennuksessa, joka on siis toisin sanoen järjettömän iso ja hieno. Sieltä on kauhean vaikea löytää etsimäänsä kirjaa, mutta arvoituksiahan on aina jännä ratkaista. Rakennuksessa on myös paljon pieniä tornia, joissa olisi kiva käydä. En ole vielä selvittänyt, olisiko se mahdollista.

Suosikkikirjoituspaikkani on Round Reading Room, joka on oktagonin muotoinen korkea sali ja joka jotenkin pakottaa pohtimaan akateemisia ajatuksia Facebookissa notkumisen sijaan.

Lukusali on usein päivällä täynnä, mutta iltaa kohden (kirjasto on auki kymmeneen asti) kanssapakertajien joukko käy kiinnostavaksi. Sinne ilmestyy mm. Täydellistä Hiljaisuutta Vaativa Poika, joka tuijottaa pahasti kaikkia hipisijöitä ja yskähtelijöitä. Jos jollain pärähtää kännykkä, THVP sihahtaa kiukkuisesti. Onneksi hän ei ollut siellä silloin, kun paikalle tuli Pöytään Näpyttäjä. Oman keskittymiskykyni tuhosi kuitenkin pahiten Minä Juon Nyt Vettä -mies (nää on muuten kaikki miehiä nämä kummat tyypit), joka tuli kirjakassin kanssa klo 21:15 ja asetteli kirjat siististi neljään yhtä suureen pinoon ja avasi juhlallisesti yhden kirjan. Vähän aikaa kirjaa tuijoteltuaan se alkoi juoda vettä. Ja se joi, ja se joi, ja se joi. Otti rivakan kulauksen puolentoista litran vesipullosta, kieritti korkin kiinni ja iski sen pöytään. Vilkaisi kirjaa, ja tarttui jälleen vesipulloon. Kolmen litran jälkeen (ei siinä kovin kauaa mennyt) se pakkasi kirjapinot takaisin kassiin ja poistui. Mikähän sen pääaine on?

Lukusalista löytyy kuva mm. tästä blogista, johon on listattu Brittien parhaimmat yliopistokirjastot.

Kirjaston pihalla on viime vuonna Kiinasta lahjaksi saatu Confucius-patsas, jonka pyllyn puolella usein istuskelen voileipätauolla komeaa rakennusta katsellen.



Rakas järjestelmäkamerani on parhaillaan Bangkokissa huollossa. Ehkä ensi vuoden puolella saan harrastaa kunnianhimoisempaa valokuvausta, siihen asti mennään kännykuvilla. Tästä linkistä pääsee katsomaan semmoisia.

Opiskeluaiheistani

Hei taas,

kirjoitin blogitekstin ilmastonmuutoksen sopeutumisasioista Vihreiden kehy-blogiin Nollaseiskaan: http://www.nollaseiska.fi/archives/217/

Parvekkeellamme kävi eilen amiraaliperhonen moikkaamassa. No, eihän vielä ole edes joulukuu....

Cally, kotikatu

Löytyihän se koti viimein - ja vieläpä kadulta, jota kerran aiemmin bussilla ajaessa huokailin ääneen, että onpa kiva katu.

Caledonian Road, kavereiden kesken Cally. Seuraava high street itään olisi ollut kaunis ja siisti (ruotsalainen sanoisi snygg) Upper Street, pari katua länteen Camdenin turistihelvetti. Olemme mielestämme asemoineet itsemme erinomaisesti. Callylla on neljä etiopialaista ravintolaa (olemme testanneet kaksi, toinen hyvä ja toinen erinomainen), uimahalli, oikein kelpo luomuvihannespuoti sekä kodittomien eläinten hyväksi toimiva second hand shop. Ja paljon muuta.

Nyt myös tiedämme, miten Lontoosta saadaan vuokra-asunto. Tämä asunto oli tullut välittäjälle samana päivänä, kun menimme sitä katsomaan (tietenkin, tuskin olisi ollut vapaana muutoin). Olimme juuri avaamassa asunnon ovea, kun käytävään tuli kadulta sisään lisää ihmisiä. Asuntoa näyttänyt välittäjä kuiskasi, että sama asunto on välityksessä myös toisella firmalla, eli ollaan nopeita niin toisetkin pääsevät katsomaan.

Juoksimme kämpän läpi ja totesimme, että on hyvä, tämä me halutaan. Välittäjä kuiskasi, että ok, nyt pitää vähän taktikoida. Käytävässä, kun ohitimme toisen firman välittäjän ja asiakkaat, hän sanoi kovaan ääneen, että "okay, I'll show you the other apartment too, if you like it more". Kadulle päästyämme lähdimme kaikki kolme pinkomaan juoksujalkaa firman toimistolle ja iskimme varausrahat tiskiin. Hämäysliike onnistui. Asunto oli meidän.

Suuntasimme paperihommien jälkeen kaljalle Lontoossa työmatkalla olleen ystäväni J:n kanssa ja jäimme pohtimaan, että kuinkahan nuhjuinen tuo kämppä loppujen lopuksi olikaan, varmaan aika lailla.
Kuva: Caledonian roadin National Heritage & Tourist -kirjasto on valitettavasti lopettanut toimintansa.

Pääsimme muuttamaan vasta viikon päästä, marraskuun alkupuolella, ja nuhjuinenhan se oli, mutta silleen kodikkaasti. Ja nyt, parin viikon asustelun jälkeen, koti. Parhainta oli toki saada sisko kylään heti alkumetreille.

Pesänrakennus on kivaa puuhaa. Jotain taidetta pitäisi löytää seinille, ja huomenna pääsen vihdoin ja viimein Columbia Roadin kukkamarkkinoille, josta tänne niin ikään syksyllä muuttaneet ystävämme K & R (& A & U) saivat vähän ennen sulkemisaikaa parilla punnalla sylillisen kasveja kotiin.

Tässä talossa on käsittääksemme kolme muuta asuntoa. M on tavannut asukkaista yhden, itse en vielä ketään. Tämä yksi oli paennut kadulle kun aiheutimme palohälytyksen ensimmäistä kertaa ruokaa laittaessamme.

Jotenkin kyllä tykkään tästä meidän talon meiningistä, hädän hetkellä menemme ilmeisesti yhdessä ottamaan yhdet neuvoa-antavat:

Viikonloppuretkellä Walesissa

Käsitykseni walesilaisista on tähän asti perustunut lähinnä Bruce Chatwinin loistavaan kirjaan Patagonia Patagonia, jossa kuvataan walesilaista luonteenlaatua Argentiinaan immigroituneiden sankareiden kautta. Tutustumisen arvoista porukkaa, luulen.

Koska osa M:n esi-isistä on Walesista lähtöisin, päätimme tehdä sinne viikonloppuretken - eli niin sanotusti etsiä juuria. Tai ainakin vähän patikoida ja katsella maisemia.

Opiskelijabudjetti salli meille ainoastaan auton vuokraamisen, koska pelkät junaliput sinne ja takaisin olisivat maksaneet moninkertaisesti vuokrasumman, ja päälle olisi tullut vielä liikkkuminen paikan päällä. Autoilu on halpaa, mutta en kyllä ihan ymmärrä, miksi ihmiset pitävät sitä jotenkin kätevänä liikkumismuotona. Meillä meni puolitoista tuntia pelkästään siihen, että saatiin Skoda ja itsemme ulos Lontoosta.

Perjantai-iltana olimme kuitenkin onnekkaasti Colwynissa Pohjois-Walesissa, ja kurvasimme ensimmäisen vastaantulleen hotellin pihaan. Sieltä löytyi yösija ja thaimaalainen (!) ravintola. Ja yöllä ulos ilman avaimia joutunut hotelliasukki, joka karjui puoli tuntia ulkona ovea ryskyttäen. Koska henkilökuntaa ei ollut paikalla, M kävi ikkunasta käydyn kuulustelun jälkeen päästämässä miehen sisään ja me saimme jälleen unirauhan.

Lauantaina ohjelmassa oli ensimmäisenä Abergelen pikkukylä, jossa on asunut M:n sukulaisia. Hautuumaalta heitä ei löytynyt, mutta kylässä havaittiin olevan vahva vanhusskene. Pelkkiä vanhoja ihmisiä joka paikassa. Hihittelimme heille ja jatkoimme matkaa Llandudnon kaupunkiin.


Kuva: Abergele Old People's Club

Llandudno, varsinainen Welsh Riviera: hotellia hotellin perään ja peliautomaatteja elämysmaailmassa pitkän laiturin nokassa. Ladattuamme reilun punnan verran kahden pencen kolikoita koneeseen (ei lakattu kun oltiin voitolla, sillä kuka niillä kaksipencisillä mitään tekee) oli aika lähteä luontoon.



Viikonlopun pääkohde oli tietenkin Snowdonian kansallispuisto ja siellä korkein huippu, Snowdon. Kuinka ollakaan, kauniin aamun jälkeen Snowdoniaan päästyämme alkoi sataa kaatamalla. Miners' Track -polun alkupäässä parkkipaikalla pohdimme patikoinnin järkevyyttä sateessa ja tuulessa, ja M ilmoitti että voi jättää hommaan väliinkin. Minulla iski kuitenkin päälle eräänlainen pertti perheenisä -vaihde ja ilmoitin, että jos puuhamaahan asti on tultu niin puuhamaahan myös mennään vaikkei just silloin yhtään huvittaisi. Eli kamppeet niskaan ja kipittämään.

Helsingissä Lontoon-kamoja pakatessani olin arponut gore tex -kuorihousujen ja mukavampien windstopper-housujen välillä. Järkeilin silloin, että retkeilen vain kauniilla säällä joten otan vain windstopperit. Virhe.


Takki piti hienosti kuivana, mutta housut olivat parinkymmenen minuutin jälkeen läpimärät. No, semmoista se joskus on.

Loppujen lopuksi sade ei ollut retkeä pahiten haittaava olosuhde, vaan aivan hillitön tuuli. Tuulenpuuskat löivät välillä niin pahasti, että polulla pysyminen vaati tarkkuutta. Piti kulkea kumarassa ja kädet aerodynaamisessa asennossa.

Sitkeästä kipuamisesta huolimatta jäimme parin sadan metrin päähän huipusta. Tuuli kävi nousussa niin mahdottomaksi, että päätimme jättää huiputushaaveet sikseen. M totesi huipulle menemisestä tyhjentävästi: "it doesn't get any less stupid".

Ainakaan kameran puute ei käynyt harmittamaan, sillä tuossa säässä se olisi viimeistään mennyt rikki, eikä siellä muutenkaan nähnyt yhtään mitään sateen ja sumun vuoksi. Mieliala oli kuitenkin korkealla, sillä surkuhupaisakin on loppujen lopuksi hupaisan alalaji eikä retkellä tullut kylmä eikä nälkä.

Paluu perusleiriin, vaatteiden vaihto ja autossa tuuletin täysille jos vaikka kamat saataisiin kuivaksi. Lähdimme ajamaan etelään päin.

Pysähdyimme Machynllethiin, josta opaskirjamme tiesi kertoa, että siellä on huomattava hippiyhdyskunta. Ja totta tosiaan, ensimmäinen vastaan kävellyt villapaitainen äiti puhui ystävälleen jostain lasten workshopista. Jatkoimme matkaamme.

Päädyimme yöksi Aberystwythiin (huokaus, taas yksi paikannimi, jota en osaa lausua ja joka ei pysy muistissa), otimme huoneen ja lähdimme etsimään ruokaa. Harmi vaan, kello oli yli kymmenen, joten fish&chips/kebab oli ainoa vaihtoehto. Joimme oluet baarissa, jossa kaikki muut olivat pynttäytyneet Halloweenia varten. Verisillä vampyyreilla, zombeilla ja Super Mario -veljeksillä vipatti bilejalka vähän enemmän kuin meillä, joten kävimme nukkumaan.

Aamiaisella hämmästelimme valtavia nousuvesiaaltoja, jotka löivät rantabulevardille asti ja kastelivat Skodan. M totesi, että vähän huolettaisi tuo merivesi, jos kyseessä olisi oma auto, mutta onneksipa ei ole.



Itku lyhyestä ilosta. Aallot olivat nostaneet ylös kadulle (auto oli parkissa tuossa missä nuo kuvan muutkin autot) nyrkin kokoisia kiviä, joista yksi oli osunut Skodan tuulilasiin. Lasissa oli kunnon kolhu ja skraidu. Siinä vaiheessa alkoi harmittamaan rankasti, sillä autoon ei oltu otettu mitään ekstravakuutuksia. Ihan ei osattu odottaa tuommoista äksidenttiä.

Apeaa kotimatkaa piristi rautakautinen kylä ja sen parkkipaikalla (joo, rautakautisissa kylissä oli varmaan parkkipaikat) tavattu pikkuinen kummitus, joka lieni sukua Lapaselle. Ei nimittäin uskaltanut tulla meille kummittelemaan.


Fishguardin kaupungissa oli hassu näky, kun laskuveden myötä purjeveneet köllöttivät kiinni pohjamudassa (klikkaa alla olevaa kuvaa suuremmaksi!). Useimmilla veneillä oli yhden pitkän kölin sijaan kaksi lyhyempää köliä, jottei vene kellahtaisi mudassa. Merenpohjalla piti tietysti käydä kävelemässä.



Viimeinen retkeilykohde oli Pembroken linna, jonka vanhimmat osat on rakennettu vuonna 1093. Linna oli käytössä 1600-luvun keskivaiheille, jonka jälkeen se hylättiin ja pembrokelaisia kehotettiin käyttämään sen kiviä omiin tarpeisiinsa. Onneksi sitä ei kuitenkaan nakerrettu hajalle. Linnan restaurointi aloitettiin 1880-luvun lopulla ja nyt se on jännittävä vierailukohde.




Illallinen syötiin Swanseassa. Paluumatkaa hidasti noin puolellatoista tunnilla moottoritiellä tapahtunut hurjan näköinen onnettomuus. Kyllä se niin on, että autoilu taitaa olla vaarallisin tapa liikkua paikasta toiseen. Eikä välttämättä loppujen lopuksi kuitenkaan halvin - nyt nimittäin odottelemme kauhulla, tuleeko tuulilasista jokin lisälasku.

Walesin maisemat olivat juuri niin idyllisiä kuin osasin odottaakin, ja monta mielenkiintoista paikkaa jäi vielä käymättä.

Ehkä seuraavan reissun voisi tehdä vähän kiireettömämmin. Ainut walesinkielinen sana, joka jäi mieleen, oli liikennemerkeissä lukenut ARAF.

Se tarkoittaa "hitaasti".