Opiskeluaiheistani

Hei taas,

kirjoitin blogitekstin ilmastonmuutoksen sopeutumisasioista Vihreiden kehy-blogiin Nollaseiskaan: http://www.nollaseiska.fi/archives/217/

Parvekkeellamme kävi eilen amiraaliperhonen moikkaamassa. No, eihän vielä ole edes joulukuu....

Cally, kotikatu

Löytyihän se koti viimein - ja vieläpä kadulta, jota kerran aiemmin bussilla ajaessa huokailin ääneen, että onpa kiva katu.

Caledonian Road, kavereiden kesken Cally. Seuraava high street itään olisi ollut kaunis ja siisti (ruotsalainen sanoisi snygg) Upper Street, pari katua länteen Camdenin turistihelvetti. Olemme mielestämme asemoineet itsemme erinomaisesti. Callylla on neljä etiopialaista ravintolaa (olemme testanneet kaksi, toinen hyvä ja toinen erinomainen), uimahalli, oikein kelpo luomuvihannespuoti sekä kodittomien eläinten hyväksi toimiva second hand shop. Ja paljon muuta.

Nyt myös tiedämme, miten Lontoosta saadaan vuokra-asunto. Tämä asunto oli tullut välittäjälle samana päivänä, kun menimme sitä katsomaan (tietenkin, tuskin olisi ollut vapaana muutoin). Olimme juuri avaamassa asunnon ovea, kun käytävään tuli kadulta sisään lisää ihmisiä. Asuntoa näyttänyt välittäjä kuiskasi, että sama asunto on välityksessä myös toisella firmalla, eli ollaan nopeita niin toisetkin pääsevät katsomaan.

Juoksimme kämpän läpi ja totesimme, että on hyvä, tämä me halutaan. Välittäjä kuiskasi, että ok, nyt pitää vähän taktikoida. Käytävässä, kun ohitimme toisen firman välittäjän ja asiakkaat, hän sanoi kovaan ääneen, että "okay, I'll show you the other apartment too, if you like it more". Kadulle päästyämme lähdimme kaikki kolme pinkomaan juoksujalkaa firman toimistolle ja iskimme varausrahat tiskiin. Hämäysliike onnistui. Asunto oli meidän.

Suuntasimme paperihommien jälkeen kaljalle Lontoossa työmatkalla olleen ystäväni J:n kanssa ja jäimme pohtimaan, että kuinkahan nuhjuinen tuo kämppä loppujen lopuksi olikaan, varmaan aika lailla.
Kuva: Caledonian roadin National Heritage & Tourist -kirjasto on valitettavasti lopettanut toimintansa.

Pääsimme muuttamaan vasta viikon päästä, marraskuun alkupuolella, ja nuhjuinenhan se oli, mutta silleen kodikkaasti. Ja nyt, parin viikon asustelun jälkeen, koti. Parhainta oli toki saada sisko kylään heti alkumetreille.

Pesänrakennus on kivaa puuhaa. Jotain taidetta pitäisi löytää seinille, ja huomenna pääsen vihdoin ja viimein Columbia Roadin kukkamarkkinoille, josta tänne niin ikään syksyllä muuttaneet ystävämme K & R (& A & U) saivat vähän ennen sulkemisaikaa parilla punnalla sylillisen kasveja kotiin.

Tässä talossa on käsittääksemme kolme muuta asuntoa. M on tavannut asukkaista yhden, itse en vielä ketään. Tämä yksi oli paennut kadulle kun aiheutimme palohälytyksen ensimmäistä kertaa ruokaa laittaessamme.

Jotenkin kyllä tykkään tästä meidän talon meiningistä, hädän hetkellä menemme ilmeisesti yhdessä ottamaan yhdet neuvoa-antavat:

Viikonloppuretkellä Walesissa

Käsitykseni walesilaisista on tähän asti perustunut lähinnä Bruce Chatwinin loistavaan kirjaan Patagonia Patagonia, jossa kuvataan walesilaista luonteenlaatua Argentiinaan immigroituneiden sankareiden kautta. Tutustumisen arvoista porukkaa, luulen.

Koska osa M:n esi-isistä on Walesista lähtöisin, päätimme tehdä sinne viikonloppuretken - eli niin sanotusti etsiä juuria. Tai ainakin vähän patikoida ja katsella maisemia.

Opiskelijabudjetti salli meille ainoastaan auton vuokraamisen, koska pelkät junaliput sinne ja takaisin olisivat maksaneet moninkertaisesti vuokrasumman, ja päälle olisi tullut vielä liikkkuminen paikan päällä. Autoilu on halpaa, mutta en kyllä ihan ymmärrä, miksi ihmiset pitävät sitä jotenkin kätevänä liikkumismuotona. Meillä meni puolitoista tuntia pelkästään siihen, että saatiin Skoda ja itsemme ulos Lontoosta.

Perjantai-iltana olimme kuitenkin onnekkaasti Colwynissa Pohjois-Walesissa, ja kurvasimme ensimmäisen vastaantulleen hotellin pihaan. Sieltä löytyi yösija ja thaimaalainen (!) ravintola. Ja yöllä ulos ilman avaimia joutunut hotelliasukki, joka karjui puoli tuntia ulkona ovea ryskyttäen. Koska henkilökuntaa ei ollut paikalla, M kävi ikkunasta käydyn kuulustelun jälkeen päästämässä miehen sisään ja me saimme jälleen unirauhan.

Lauantaina ohjelmassa oli ensimmäisenä Abergelen pikkukylä, jossa on asunut M:n sukulaisia. Hautuumaalta heitä ei löytynyt, mutta kylässä havaittiin olevan vahva vanhusskene. Pelkkiä vanhoja ihmisiä joka paikassa. Hihittelimme heille ja jatkoimme matkaa Llandudnon kaupunkiin.


Kuva: Abergele Old People's Club

Llandudno, varsinainen Welsh Riviera: hotellia hotellin perään ja peliautomaatteja elämysmaailmassa pitkän laiturin nokassa. Ladattuamme reilun punnan verran kahden pencen kolikoita koneeseen (ei lakattu kun oltiin voitolla, sillä kuka niillä kaksipencisillä mitään tekee) oli aika lähteä luontoon.



Viikonlopun pääkohde oli tietenkin Snowdonian kansallispuisto ja siellä korkein huippu, Snowdon. Kuinka ollakaan, kauniin aamun jälkeen Snowdoniaan päästyämme alkoi sataa kaatamalla. Miners' Track -polun alkupäässä parkkipaikalla pohdimme patikoinnin järkevyyttä sateessa ja tuulessa, ja M ilmoitti että voi jättää hommaan väliinkin. Minulla iski kuitenkin päälle eräänlainen pertti perheenisä -vaihde ja ilmoitin, että jos puuhamaahan asti on tultu niin puuhamaahan myös mennään vaikkei just silloin yhtään huvittaisi. Eli kamppeet niskaan ja kipittämään.

Helsingissä Lontoon-kamoja pakatessani olin arponut gore tex -kuorihousujen ja mukavampien windstopper-housujen välillä. Järkeilin silloin, että retkeilen vain kauniilla säällä joten otan vain windstopperit. Virhe.


Takki piti hienosti kuivana, mutta housut olivat parinkymmenen minuutin jälkeen läpimärät. No, semmoista se joskus on.

Loppujen lopuksi sade ei ollut retkeä pahiten haittaava olosuhde, vaan aivan hillitön tuuli. Tuulenpuuskat löivät välillä niin pahasti, että polulla pysyminen vaati tarkkuutta. Piti kulkea kumarassa ja kädet aerodynaamisessa asennossa.

Sitkeästä kipuamisesta huolimatta jäimme parin sadan metrin päähän huipusta. Tuuli kävi nousussa niin mahdottomaksi, että päätimme jättää huiputushaaveet sikseen. M totesi huipulle menemisestä tyhjentävästi: "it doesn't get any less stupid".

Ainakaan kameran puute ei käynyt harmittamaan, sillä tuossa säässä se olisi viimeistään mennyt rikki, eikä siellä muutenkaan nähnyt yhtään mitään sateen ja sumun vuoksi. Mieliala oli kuitenkin korkealla, sillä surkuhupaisakin on loppujen lopuksi hupaisan alalaji eikä retkellä tullut kylmä eikä nälkä.

Paluu perusleiriin, vaatteiden vaihto ja autossa tuuletin täysille jos vaikka kamat saataisiin kuivaksi. Lähdimme ajamaan etelään päin.

Pysähdyimme Machynllethiin, josta opaskirjamme tiesi kertoa, että siellä on huomattava hippiyhdyskunta. Ja totta tosiaan, ensimmäinen vastaan kävellyt villapaitainen äiti puhui ystävälleen jostain lasten workshopista. Jatkoimme matkaamme.

Päädyimme yöksi Aberystwythiin (huokaus, taas yksi paikannimi, jota en osaa lausua ja joka ei pysy muistissa), otimme huoneen ja lähdimme etsimään ruokaa. Harmi vaan, kello oli yli kymmenen, joten fish&chips/kebab oli ainoa vaihtoehto. Joimme oluet baarissa, jossa kaikki muut olivat pynttäytyneet Halloweenia varten. Verisillä vampyyreilla, zombeilla ja Super Mario -veljeksillä vipatti bilejalka vähän enemmän kuin meillä, joten kävimme nukkumaan.

Aamiaisella hämmästelimme valtavia nousuvesiaaltoja, jotka löivät rantabulevardille asti ja kastelivat Skodan. M totesi, että vähän huolettaisi tuo merivesi, jos kyseessä olisi oma auto, mutta onneksipa ei ole.



Itku lyhyestä ilosta. Aallot olivat nostaneet ylös kadulle (auto oli parkissa tuossa missä nuo kuvan muutkin autot) nyrkin kokoisia kiviä, joista yksi oli osunut Skodan tuulilasiin. Lasissa oli kunnon kolhu ja skraidu. Siinä vaiheessa alkoi harmittamaan rankasti, sillä autoon ei oltu otettu mitään ekstravakuutuksia. Ihan ei osattu odottaa tuommoista äksidenttiä.

Apeaa kotimatkaa piristi rautakautinen kylä ja sen parkkipaikalla (joo, rautakautisissa kylissä oli varmaan parkkipaikat) tavattu pikkuinen kummitus, joka lieni sukua Lapaselle. Ei nimittäin uskaltanut tulla meille kummittelemaan.


Fishguardin kaupungissa oli hassu näky, kun laskuveden myötä purjeveneet köllöttivät kiinni pohjamudassa (klikkaa alla olevaa kuvaa suuremmaksi!). Useimmilla veneillä oli yhden pitkän kölin sijaan kaksi lyhyempää köliä, jottei vene kellahtaisi mudassa. Merenpohjalla piti tietysti käydä kävelemässä.



Viimeinen retkeilykohde oli Pembroken linna, jonka vanhimmat osat on rakennettu vuonna 1093. Linna oli käytössä 1600-luvun keskivaiheille, jonka jälkeen se hylättiin ja pembrokelaisia kehotettiin käyttämään sen kiviä omiin tarpeisiinsa. Onneksi sitä ei kuitenkaan nakerrettu hajalle. Linnan restaurointi aloitettiin 1880-luvun lopulla ja nyt se on jännittävä vierailukohde.




Illallinen syötiin Swanseassa. Paluumatkaa hidasti noin puolellatoista tunnilla moottoritiellä tapahtunut hurjan näköinen onnettomuus. Kyllä se niin on, että autoilu taitaa olla vaarallisin tapa liikkua paikasta toiseen. Eikä välttämättä loppujen lopuksi kuitenkaan halvin - nyt nimittäin odottelemme kauhulla, tuleeko tuulilasista jokin lisälasku.

Walesin maisemat olivat juuri niin idyllisiä kuin osasin odottaakin, ja monta mielenkiintoista paikkaa jäi vielä käymättä.

Ehkä seuraavan reissun voisi tehdä vähän kiireettömämmin. Ainut walesinkielinen sana, joka jäi mieleen, oli liikennemerkeissä lukenut ARAF.

Se tarkoittaa "hitaasti".

Bike dreams

"When I see an adult on a bicycle, I do not despair for the future of the human race"

Nämä H.G. Wellsin sanat luin plakaatista Lontoon kaupungintalossa esillä olleessa Dreams on Wheels -pyöräilynäyttelyssä, jonka näimme täällä pari vuotta sitten (tuo naamakuvani tuossa on muuten otettu hetiperään sen jälkeen). Lontoossa on kovasti yritystä palvella lisääntyvää työmatkapyöräilijöiden määrää, mutta mikään pyöräilijöiden eldorado tämä ei - vielä - ole.

Pyöräilykaupungeista tulee ensimmäisenä mieleen Kööpenhamina ja Amsterdam, joiden liikenteessä pyöräilijä on kunkku. Köpiksessä pyörät kiitävät sekä jalankulkijoista että autoista karistetuilla omilla kaistoillaan, ja Damissa pyöräilijä on yksinkertaisesti se, jota sekä auto että jalankulkija väistää. Kummassakin kaupungissa suosituin pyörämalli tuntuu olevan jonkinlainen mummopyörä - semmoinen, jossa istutaan suorassa ja joka painaa varmaan yhtä paljon kuin rimpsuhameinen hippi sen selässä.



Kuva: Think Bike! -kyltti Waterloon aseman edessä, pyörätasku ja -kaista. Ja Boris bikella ajava pukumies.



Lontoossa kaikki on toisin. Täällä on jonkin verran autotiehen maalattuja pyöräkaistoja, mutta perusperiaate on se, että pyörät ajavat autojen seassa. Autoilijat puolestaan olettavat, että autojen seassa ajavat vehkeet ajavat autojen nopeudella. Eli, jos baana on vapaa, siinä ajetaan LUJAA.

Suurin osa pyöristä onkin kippurasarvisia maantiekiitäjiä, tai vähintään hybridejä. Monet Cityn pukumiehet sotkevat puolestaan taittopyörillään yllättävän reippaasti. Loput, kuten toistaiseksi me, turvaudumme "Boris Bikeihin", kaupunginjohtaja Boris Johnsonin mukaan nimettyihin kaupunkipyöriin. Kolmivaihteisia ja vilkkuvilla valoilla varustettuja pyöriä on 5000 kappaletta yli kolmessa sadassa telineessä. Pyörän saa lainaksi luottokortilla, ja etevä boristelija pyöräilee 24 tunnin ajan vain yhdellä punnalla.

Kuva: Boriksia King's Collegella

Boris on vähän raskas ajettava, eli sillä ei ihan pääse niihin nopeuksiin joita Lontoon kaduilla pitäisi pitää yllä. No, olenpa vihdoin nähnyt omin silmin, että joku kanssapyöräilijä ohittaa M:n. M oli tilanteesta silminnähden hämmentynyt.

Tämä kuva on otettu vauhdissa.


Meidän Suomessa olevat maantiepyörät olisivat täydellisiä täällä, mutta ah niin ystävällisessä kaupungissa on yksi paha virhe: täällä varastetaan polkupyöriä todella paljon. Vaikka pyörä olisi hyvin lukittu, niin varkaille kelpaavat myös kaikki irti lähtevät osat. Pelkäisin Campagnolo-merkkisen takavaihtajani katoavan alta aikayksikön.

Niinpä haussa on nyt kevyt ja kipakka, mutta sopivasti vähän nuhjuinen fillari.

Oodi Deptfordille ja pukumiehille

Kamerani - Nikon D80 - teki kiukuttavan tempun viikko ennen Lontooseen muuttoa. Se otti ehkä yhden kuvan kymmentä laukaisua kohden ja sulkimen ääni kuulosti jotenkin epämääräiseltä. Kamera jäi Helsinkiin odottamaan korjaajalle pääsyä.

Elämä ilman kameraa on kurjaa. Pikkuisen kännykkäni kamera on joutunut astumaan Nikonin saappaisiin. Erottaako ylläolevasta London Eyen kuvasta, että yksi sukkula on lähtenyt venukseen?



Kuva: Deptfordin juna-asema. Legendaarinen kuvisopemme Wappis Itäkeskuksen koulusta käski aikoinaan katsomaan ja kuvaamaan raiteita, joista heijastuu luonnonvalo.

Asustelimme ensimmäiset puolitoista viikkoa M:n sedän N:n luona Deptfordissa, Thamesin eteläpuolella, Greenwichin lähellä. Vaikka pohjoisrannan asuntovälittäjät moittivat alueen levottomaksi, me viihdyimme mainiosti. Deptford on värikäs ja hauska paikka. "It iz like the whole world in one village", nauroi ranskalaisittain englantia lausunut taksikuskimme, kun muutimme maanantaina Deptfordista Kenningtoniin (tosin jälleen vain väliaikaisasuntoon).

Setä N asuu Deptford High Streetillä korttelissa, johon on tuotu junan vaunu kahvilaksi. Koko sisäpiha on myös käymisen arvoinen paikka - siellä on rento pyöräkorjaamo, ulkoilmaleffateatteri (kesäisin), palkittu yrttipuutarha ja Crafty Bitches -niminen huonekalujen ja vaatteiden tuunausmesta.



Kahvilaa ylläpitää Deptford Project. Jos olet aina halunnut tehdä jotain taiteellista Lontoossa, se kannattaa varmasti tehdä Setä N:n takapihalla. Takapihan voi nimittäin vuokrata.

Kerron vielä esimerkin siitä, miksi niin tykkään tästä kaupungista. Olin maanantaina menossa luentojeni jälkeen kuuntelemaan paneelikeskustelua ilmastonmuutoksen vaikutuksista suurkaupunkien slummeihin University Collegelle. Vilkaisin opaskirjaani, että mikä olisi kivoin kävelyreitti Strandilta UCL:lle - ja eikös lähin ohi kävellyt pukuherra ollut salamana kysymässä kohteliaasti, että voiko olla avuksi. Naurahdin, että kiitos vain, mutta taisin jo selvittää tieni eteenpäin. Sitten tämä herrasmies otti laukustaan kirjekuoren, ja sieltä kaksi lippua illan konserttiin The Royal Albert Halliin. "En pääse itse, joten jos sinulla on niille käyttöä niin ota toki", hän sanoi ja lähti harppomaan eteenpäin.

No, mehän menimme (UCL:n paneelikeskustelu jäi tällä kertaa väliin). The Royal Albert Hallissa soitetaan kaikkea rokista klassiseen, ja toisinaan lavalla lyödään tennispalloa tai painitaan. Maanantai-illan esiintyjä oli bändi nimeltä Metronomy, joka osoittautui aivan fantastiseksi! Bändi pisti koko hienon ja ison konserttipaikan yleisön hytkymään - ja nauramaankin.

Vaatikaa bändi ensi kesäksi Flowhun! Ja vaatikaa, että Helsingin herrat antavat tarpeettomat pääsylippunsa opiskelijatytöille ja -pojille.




Post scriptum.
Olen itse asiassa kerran saanut Helsingin herra O.L:lta liput AC/DC:n keikalle.

Takaisin koulun penkille

"Pärjäätsä tästä eteenpäin?", M kysyi saattaessaan minut maisteriohjelmani muiden opiskelijoiden ja vetäjä-professorin ensimmäiselle tapaamiselle King's Collegen Strand-kampukselle, ihan luentosalin ovelle asti.

Joo, kai mä pärjään. Johtuiko M:n isällisestä suhtautumisesta vai mistä, mutta minua jännitti yhtä paljon kuin joskus 80-luvulla kun aloitin peruskoulun ensimmäisen luokan.

Meidän Disasters, Adaptation & Development -ohjelmassa on 25 opiskelijaa, joista noin puolet ovat brittejä ja loput ympäri maailmaa. Muita suomalaisia ei ole, joten minusta siis tulee tämän alan johtava asiantuntija kotimaassani, mikä saatettakoon nyt tässä teille tiedoksi.

Kurssit alkoivat viime viikolla ja osallistuin kaikille kiinnostavan kuuloisille, jotta voisin helpommin päättää, mitä valitsen. Valinta on osoittautunut vaikeaksi, koska valinnaisia saa ottaa korkeintaan 80 creditiä, ja überkiinnostavia kursseja on ainakin 120 creditin edestä. Oma kurssipalettini tulee olemaan ympäristöriskien arviointia ja hallintaa sekä mm. vesipolitiikkaa. Water Policy -kurssin pitää prof Tony Allan, joka on kehittänyt termin virtual water, virtuaalivesi.

Se tarkoittaa vettä, joka on kulunut jonkin hyödykkeen tuottamiseen, mutta joka ei ole enää tuotteessa itsessään. Esimerkiksi yksi kahvikupillinen on edellyttänyt 140 litran vedenkulutuksen kahvipapujen viljelyn, käsittelyn, pakkaamisen ja kuljetuksen myötä.

Suomalainen Siemenpuu-säätiö, jonka varapuheenjohtajana toimin tänä vuonna Lontooseen muuttamiseen asti, julkaisi viime vuonna suomenkielisen kirjan aiheesta. Kirja vedestä on lukemisen arvoinen, vaikka itse sanonkin.

Oli hupaisaa saada kasvot myös henkilölle, jonka poliittisesta ekologiasta kertovan kirjan parissa olen joskus Helsingin yliopiston aikoina huhkinut ja todennut, että se oli ehkä vaikein ikuna lukemani englanninkielinen tenttikirja. Prof Raymond Bryant pitää meille kiinnostavaa Globalisation and the Environment -kurssia, jonka tosin joudun tässä credittiongelmassani jättämään virallisesta ohjelmasta pois. Saatan kuitenkin käydä vaklaamassa kurssia silloin tällöin.

Puolet valinnaisista kursseistani - eli kaksi neljästä - käsittelee riskipolitiikkaa. Menin vähän vahingossa Risk Assessment -luennolle, kun tarkoitukseni oli mennä Risk Governancelle. Arviointikurssin pitäjä oli vähän pelottava iso ruotsalaismies, joka pisti meidät koville mutta lupasi, että tekee meistä superasiantuntijoita. Säikähdyksessäni menin lupautumaan vapaaehtoiseksi tekemään jonkun jutskan EU:n safety & health reviewsta, joka ilmestyy vuonna 2013. En ihan hoksannut, mitä kaikkea tähän tehtävään liittyi (tai mikä tuo review edes on), mutta ehkä se vielä selviää.

Lontoossa oli aivan ihana, jopa +28 asteen helle viikonloppuna (henkilökohtainen adaptaationi ilmastonmuutokseen on siis ollut varsin ongelmaton). Meillä oli ihan paras piknik London Fieldsillä ystävien kanssa. Retkisäät ovat ehkä tältä syksyltä kohta ohi, mutta keväällä jos tulette Lontooseen niin evästarvikkeet Broadway Marketilta ja niiden nauttiminen tuossa puistossa on ihan ehdoton juttu.

Uusi kotikaupunki

Se on afrikkalaisen vihanneskaupan höpöttävä setä, metrotunnelin tuoksu ja pikkunälkään puistossa syöty cheddar-mangochutneykolmioleipä.

Se on pubi-ilta, joka alkaa yhden ystävän tapaamisella ja jatkuu iloisessa pöytäseurueessa, jossa ennen toisilleen tuntemattomat ihmiset jakavat hassut tulevaisuudensuunnitelmansa ja tarjoavat jokainen kierroksen.

Ja se on Charing Crossin aseman työntekijä, joka on on enemmän huolissaan siitä, että ehdimme viimeiseen yöjunaan kuin siitä, ehdimmekö näyttää Oyster cardit lukijalle.

Sanotaan, että muuttaessa pois kotimaasta sopeutuminen tapahtuu kolmen vaiheen kautta. Ensimmäinen on eräänlainen kuherruskuukausi, jolloin kaikki on ihanaa ja mahtavaa ja paljon paremmin kuin kotimassa. Jonkin ajan päästä iskee turhautuminen ja ärsyynnys niihin asioihin, jotka eivät toimi halutulla tavalla ja kolmas vaihe on sitten jonkinlainen tilanteen hyväksyminen ja tasapaino.

Elän selvästi tuota kuherruskuukautta.

Kaupunki on tuntunut alusta asti jotenkin omalta ja tervetulleeksi toivottavalta. Avoimelta. Hyväksyvältä. Pienet jutut, kuten metroasemien säntilliset kuulutukset ja sympaattiset oven avaavat herrasmiehet jaksavat ilahduttaa. Hyde Parkissa riehakkaasti leikkiviä koiria voisi katsella koko iltapäivän.

Turhautuneisuudentunteita ollaan kyllä myös koettu: asunnon löytäminen on todella tuskaista. Eräs mukava välittäjä pahoitteli, että tilanne on aivan poikkeuksellinen - ei kuulemma aiempina syksyinä ole ollut tällainen kaaos. Internetissä ilmoitettavat asunnot ovat soitettaessa jo menneet, ja välitysfirmojen ikkunoihin ripustetut aaneloset vuokrattavista kämpistä ovat enää koristeita - kukaan ei kuulemma ehdi vaihtamaan tuoreita ilmoituksia tilalle.

Muutamaa asuntoa ollaan jopa päästy katsomaan. Yksi oli ihan läävä ja toisessa niin matala katto, että M:n pään päälle jäi kymmenisen senttiä hyppelyvaraa. Yksi oli todella ihana, mutta mietimme sitä muutaman sekunnin liian pitkään - se meni nenän edestä.

Toivottavasti tällä viikolla tärppää. Uudesta kotikaupungista pitäisi löytää vielä se koti.