Bike dreams

"When I see an adult on a bicycle, I do not despair for the future of the human race"

Nämä H.G. Wellsin sanat luin plakaatista Lontoon kaupungintalossa esillä olleessa Dreams on Wheels -pyöräilynäyttelyssä, jonka näimme täällä pari vuotta sitten (tuo naamakuvani tuossa on muuten otettu hetiperään sen jälkeen). Lontoossa on kovasti yritystä palvella lisääntyvää työmatkapyöräilijöiden määrää, mutta mikään pyöräilijöiden eldorado tämä ei - vielä - ole.

Pyöräilykaupungeista tulee ensimmäisenä mieleen Kööpenhamina ja Amsterdam, joiden liikenteessä pyöräilijä on kunkku. Köpiksessä pyörät kiitävät sekä jalankulkijoista että autoista karistetuilla omilla kaistoillaan, ja Damissa pyöräilijä on yksinkertaisesti se, jota sekä auto että jalankulkija väistää. Kummassakin kaupungissa suosituin pyörämalli tuntuu olevan jonkinlainen mummopyörä - semmoinen, jossa istutaan suorassa ja joka painaa varmaan yhtä paljon kuin rimpsuhameinen hippi sen selässä.



Kuva: Think Bike! -kyltti Waterloon aseman edessä, pyörätasku ja -kaista. Ja Boris bikella ajava pukumies.



Lontoossa kaikki on toisin. Täällä on jonkin verran autotiehen maalattuja pyöräkaistoja, mutta perusperiaate on se, että pyörät ajavat autojen seassa. Autoilijat puolestaan olettavat, että autojen seassa ajavat vehkeet ajavat autojen nopeudella. Eli, jos baana on vapaa, siinä ajetaan LUJAA.

Suurin osa pyöristä onkin kippurasarvisia maantiekiitäjiä, tai vähintään hybridejä. Monet Cityn pukumiehet sotkevat puolestaan taittopyörillään yllättävän reippaasti. Loput, kuten toistaiseksi me, turvaudumme "Boris Bikeihin", kaupunginjohtaja Boris Johnsonin mukaan nimettyihin kaupunkipyöriin. Kolmivaihteisia ja vilkkuvilla valoilla varustettuja pyöriä on 5000 kappaletta yli kolmessa sadassa telineessä. Pyörän saa lainaksi luottokortilla, ja etevä boristelija pyöräilee 24 tunnin ajan vain yhdellä punnalla.

Kuva: Boriksia King's Collegella

Boris on vähän raskas ajettava, eli sillä ei ihan pääse niihin nopeuksiin joita Lontoon kaduilla pitäisi pitää yllä. No, olenpa vihdoin nähnyt omin silmin, että joku kanssapyöräilijä ohittaa M:n. M oli tilanteesta silminnähden hämmentynyt.

Tämä kuva on otettu vauhdissa.


Meidän Suomessa olevat maantiepyörät olisivat täydellisiä täällä, mutta ah niin ystävällisessä kaupungissa on yksi paha virhe: täällä varastetaan polkupyöriä todella paljon. Vaikka pyörä olisi hyvin lukittu, niin varkaille kelpaavat myös kaikki irti lähtevät osat. Pelkäisin Campagnolo-merkkisen takavaihtajani katoavan alta aikayksikön.

Niinpä haussa on nyt kevyt ja kipakka, mutta sopivasti vähän nuhjuinen fillari.

Oodi Deptfordille ja pukumiehille

Kamerani - Nikon D80 - teki kiukuttavan tempun viikko ennen Lontooseen muuttoa. Se otti ehkä yhden kuvan kymmentä laukaisua kohden ja sulkimen ääni kuulosti jotenkin epämääräiseltä. Kamera jäi Helsinkiin odottamaan korjaajalle pääsyä.

Elämä ilman kameraa on kurjaa. Pikkuisen kännykkäni kamera on joutunut astumaan Nikonin saappaisiin. Erottaako ylläolevasta London Eyen kuvasta, että yksi sukkula on lähtenyt venukseen?



Kuva: Deptfordin juna-asema. Legendaarinen kuvisopemme Wappis Itäkeskuksen koulusta käski aikoinaan katsomaan ja kuvaamaan raiteita, joista heijastuu luonnonvalo.

Asustelimme ensimmäiset puolitoista viikkoa M:n sedän N:n luona Deptfordissa, Thamesin eteläpuolella, Greenwichin lähellä. Vaikka pohjoisrannan asuntovälittäjät moittivat alueen levottomaksi, me viihdyimme mainiosti. Deptford on värikäs ja hauska paikka. "It iz like the whole world in one village", nauroi ranskalaisittain englantia lausunut taksikuskimme, kun muutimme maanantaina Deptfordista Kenningtoniin (tosin jälleen vain väliaikaisasuntoon).

Setä N asuu Deptford High Streetillä korttelissa, johon on tuotu junan vaunu kahvilaksi. Koko sisäpiha on myös käymisen arvoinen paikka - siellä on rento pyöräkorjaamo, ulkoilmaleffateatteri (kesäisin), palkittu yrttipuutarha ja Crafty Bitches -niminen huonekalujen ja vaatteiden tuunausmesta.



Kahvilaa ylläpitää Deptford Project. Jos olet aina halunnut tehdä jotain taiteellista Lontoossa, se kannattaa varmasti tehdä Setä N:n takapihalla. Takapihan voi nimittäin vuokrata.

Kerron vielä esimerkin siitä, miksi niin tykkään tästä kaupungista. Olin maanantaina menossa luentojeni jälkeen kuuntelemaan paneelikeskustelua ilmastonmuutoksen vaikutuksista suurkaupunkien slummeihin University Collegelle. Vilkaisin opaskirjaani, että mikä olisi kivoin kävelyreitti Strandilta UCL:lle - ja eikös lähin ohi kävellyt pukuherra ollut salamana kysymässä kohteliaasti, että voiko olla avuksi. Naurahdin, että kiitos vain, mutta taisin jo selvittää tieni eteenpäin. Sitten tämä herrasmies otti laukustaan kirjekuoren, ja sieltä kaksi lippua illan konserttiin The Royal Albert Halliin. "En pääse itse, joten jos sinulla on niille käyttöä niin ota toki", hän sanoi ja lähti harppomaan eteenpäin.

No, mehän menimme (UCL:n paneelikeskustelu jäi tällä kertaa väliin). The Royal Albert Hallissa soitetaan kaikkea rokista klassiseen, ja toisinaan lavalla lyödään tennispalloa tai painitaan. Maanantai-illan esiintyjä oli bändi nimeltä Metronomy, joka osoittautui aivan fantastiseksi! Bändi pisti koko hienon ja ison konserttipaikan yleisön hytkymään - ja nauramaankin.

Vaatikaa bändi ensi kesäksi Flowhun! Ja vaatikaa, että Helsingin herrat antavat tarpeettomat pääsylippunsa opiskelijatytöille ja -pojille.




Post scriptum.
Olen itse asiassa kerran saanut Helsingin herra O.L:lta liput AC/DC:n keikalle.

Takaisin koulun penkille

"Pärjäätsä tästä eteenpäin?", M kysyi saattaessaan minut maisteriohjelmani muiden opiskelijoiden ja vetäjä-professorin ensimmäiselle tapaamiselle King's Collegen Strand-kampukselle, ihan luentosalin ovelle asti.

Joo, kai mä pärjään. Johtuiko M:n isällisestä suhtautumisesta vai mistä, mutta minua jännitti yhtä paljon kuin joskus 80-luvulla kun aloitin peruskoulun ensimmäisen luokan.

Meidän Disasters, Adaptation & Development -ohjelmassa on 25 opiskelijaa, joista noin puolet ovat brittejä ja loput ympäri maailmaa. Muita suomalaisia ei ole, joten minusta siis tulee tämän alan johtava asiantuntija kotimaassani, mikä saatettakoon nyt tässä teille tiedoksi.

Kurssit alkoivat viime viikolla ja osallistuin kaikille kiinnostavan kuuloisille, jotta voisin helpommin päättää, mitä valitsen. Valinta on osoittautunut vaikeaksi, koska valinnaisia saa ottaa korkeintaan 80 creditiä, ja überkiinnostavia kursseja on ainakin 120 creditin edestä. Oma kurssipalettini tulee olemaan ympäristöriskien arviointia ja hallintaa sekä mm. vesipolitiikkaa. Water Policy -kurssin pitää prof Tony Allan, joka on kehittänyt termin virtual water, virtuaalivesi.

Se tarkoittaa vettä, joka on kulunut jonkin hyödykkeen tuottamiseen, mutta joka ei ole enää tuotteessa itsessään. Esimerkiksi yksi kahvikupillinen on edellyttänyt 140 litran vedenkulutuksen kahvipapujen viljelyn, käsittelyn, pakkaamisen ja kuljetuksen myötä.

Suomalainen Siemenpuu-säätiö, jonka varapuheenjohtajana toimin tänä vuonna Lontooseen muuttamiseen asti, julkaisi viime vuonna suomenkielisen kirjan aiheesta. Kirja vedestä on lukemisen arvoinen, vaikka itse sanonkin.

Oli hupaisaa saada kasvot myös henkilölle, jonka poliittisesta ekologiasta kertovan kirjan parissa olen joskus Helsingin yliopiston aikoina huhkinut ja todennut, että se oli ehkä vaikein ikuna lukemani englanninkielinen tenttikirja. Prof Raymond Bryant pitää meille kiinnostavaa Globalisation and the Environment -kurssia, jonka tosin joudun tässä credittiongelmassani jättämään virallisesta ohjelmasta pois. Saatan kuitenkin käydä vaklaamassa kurssia silloin tällöin.

Puolet valinnaisista kursseistani - eli kaksi neljästä - käsittelee riskipolitiikkaa. Menin vähän vahingossa Risk Assessment -luennolle, kun tarkoitukseni oli mennä Risk Governancelle. Arviointikurssin pitäjä oli vähän pelottava iso ruotsalaismies, joka pisti meidät koville mutta lupasi, että tekee meistä superasiantuntijoita. Säikähdyksessäni menin lupautumaan vapaaehtoiseksi tekemään jonkun jutskan EU:n safety & health reviewsta, joka ilmestyy vuonna 2013. En ihan hoksannut, mitä kaikkea tähän tehtävään liittyi (tai mikä tuo review edes on), mutta ehkä se vielä selviää.

Lontoossa oli aivan ihana, jopa +28 asteen helle viikonloppuna (henkilökohtainen adaptaationi ilmastonmuutokseen on siis ollut varsin ongelmaton). Meillä oli ihan paras piknik London Fieldsillä ystävien kanssa. Retkisäät ovat ehkä tältä syksyltä kohta ohi, mutta keväällä jos tulette Lontooseen niin evästarvikkeet Broadway Marketilta ja niiden nauttiminen tuossa puistossa on ihan ehdoton juttu.

Uusi kotikaupunki

Se on afrikkalaisen vihanneskaupan höpöttävä setä, metrotunnelin tuoksu ja pikkunälkään puistossa syöty cheddar-mangochutneykolmioleipä.

Se on pubi-ilta, joka alkaa yhden ystävän tapaamisella ja jatkuu iloisessa pöytäseurueessa, jossa ennen toisilleen tuntemattomat ihmiset jakavat hassut tulevaisuudensuunnitelmansa ja tarjoavat jokainen kierroksen.

Ja se on Charing Crossin aseman työntekijä, joka on on enemmän huolissaan siitä, että ehdimme viimeiseen yöjunaan kuin siitä, ehdimmekö näyttää Oyster cardit lukijalle.

Sanotaan, että muuttaessa pois kotimaasta sopeutuminen tapahtuu kolmen vaiheen kautta. Ensimmäinen on eräänlainen kuherruskuukausi, jolloin kaikki on ihanaa ja mahtavaa ja paljon paremmin kuin kotimassa. Jonkin ajan päästä iskee turhautuminen ja ärsyynnys niihin asioihin, jotka eivät toimi halutulla tavalla ja kolmas vaihe on sitten jonkinlainen tilanteen hyväksyminen ja tasapaino.

Elän selvästi tuota kuherruskuukautta.

Kaupunki on tuntunut alusta asti jotenkin omalta ja tervetulleeksi toivottavalta. Avoimelta. Hyväksyvältä. Pienet jutut, kuten metroasemien säntilliset kuulutukset ja sympaattiset oven avaavat herrasmiehet jaksavat ilahduttaa. Hyde Parkissa riehakkaasti leikkiviä koiria voisi katsella koko iltapäivän.

Turhautuneisuudentunteita ollaan kyllä myös koettu: asunnon löytäminen on todella tuskaista. Eräs mukava välittäjä pahoitteli, että tilanne on aivan poikkeuksellinen - ei kuulemma aiempina syksyinä ole ollut tällainen kaaos. Internetissä ilmoitettavat asunnot ovat soitettaessa jo menneet, ja välitysfirmojen ikkunoihin ripustetut aaneloset vuokrattavista kämpistä ovat enää koristeita - kukaan ei kuulemma ehdi vaihtamaan tuoreita ilmoituksia tilalle.

Muutamaa asuntoa ollaan jopa päästy katsomaan. Yksi oli ihan läävä ja toisessa niin matala katto, että M:n pään päälle jäi kymmenisen senttiä hyppelyvaraa. Yksi oli todella ihana, mutta mietimme sitä muutaman sekunnin liian pitkään - se meni nenän edestä.

Toivottavasti tällä viikolla tärppää. Uudesta kotikaupungista pitäisi löytää vielä se koti.

Lontoo kutsuu

Opintovapaani toinen päivä. Kotona pitäisi pakata tavaroita vintille, käydä keittiön kaappien sisältö läpi ja siivota koko paikka perusteellisesti. Aikaa lähtöön on viikko ja yksi yö.

Säädän uuden blogin ulkoasua sen sijaan, että lajittelisin astioita. Jotkut asiat tehdään inspiraation hetkellä ja toiset vasta sitten, kun on viimehetken pakko.

Lähden ensi viikolla Lontooseen ja viivyn ainakin ensi kesään saakka. Menen tekemään toisen maisteritutkinnon King's College -nimiseen yliopistoon.

Haluan täydentää opintojani. Minusta ei kuitenkaan ole - ainakaan vielä - jatko-opiskelijaksi, joten toinen maisterintutkinto sopii suunnitelmiini hyvin. Ohjelmani nimi on Disasters, Adaptation and Development ja se käsittelee muun muassa ilmastonmuutoksen adaptaatiostrategioita ja ympäristöriskien hallintajuttuja. Asioita, joita Helsingin yliopistossa ei juuri opiskeltu.

Britanniassa opiskelusta tiedän tähän mennessä sen, että se on sairaan kallista ja että on tärkeää opetella vinoilemaan naapuriyliopiston opiskelijoille.

M on hihkunut, että minusta tulee Master of Disaster, mutta oikeasti minusta tulee Master of Arts (mikä kuulostaa ihan yhtä hupsulta kuin nykyinen tittelini filosofian maisteri).

Tuosta hävitysmaisterista meinasi tulla tämän blogin nimi, mutta ihastuin enemmän tähän valitsemaani. Kun olimme M:n kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä Lontoossa, Tate Modernissa oli taitelijakaksikko Peter Fischlin ja David Weissin näyttely Flowers & Questions, josta pidin aivan valtavasti. Näyttelyssä oli esillä huikea videoteos The Way Things Go, jonka ensimmäiset 1.40 minuuttia voi katsoa täältä.

Oman elämäni ketjureaktio on nyt pistämässä minut Lontoon-koneeseen. Good. Tässä blogissa kerron, miten asiat siellä sitten menee.

Kuva on Tate Modernin kahvilasta syksyllä 2007