Kotiäitikummajainen

Takana on kohta kolme kuukautta kotiäitinä Kairossa. Tänä aikana Pikku-H, nyt 14 kk, on muun muassa oppinut käymään potalla (jos arvaamme oikein vessahädän ajoituksen) ja sanomaan painokkaasti KIITTI kun hänelle annetaan jotain.

Suomessa keskustellaan kovasti lastenhoidon järjestämisestä. Miten hoitovapaat vaikuttavat äitien urakehitykseen ja eläkekertymään ja mikä hoitomuoto on lapsen kannalta paras. Edustan itse sitä näkemystä, että äitejä tulisi kannustaa töihin ja isejä kotiin, sekä äitien urakehityksen ja perheen sisäisten tuloerojen kaventamisen että tasa-arvoisen vanhemmuuden vuoksi. Päiväkotihoidon paremmuutta perustellaan myös lapsen oikeudella laadukkaaseen varhaiskasvatukseen, mutta itse en lähtökohtaisesti pysty näkemään kotihoitoa lapsen kannalta jotenkin huonompana vaihtoehtona. Uskon, että niin kotona kuin päiväkodissa voi kasvaa tyytyväinen ja onnellinen lapsi.

Myy-lusikka mansikkasopassa

Koska nyt on kovin muodikasta pohtia äitiyttä, siihen liittyviä yhteiskunnallisia rakenteita sekä äitiyden identiteettikysymyksiä, heitän minäkin lusikkani soppaan.

Blogeissa käydään kuumana keskustelua kotiäitiydestä ja uraäitiydestä. Kotiäitiyden valinneet harmittelevat, ettei yhteiskunta tue heitä tehtävässään. Kotihoidon raha on pieni, eikä arvostusta tule kaikilta. Uraäitejä taas syyllistetään lapsensa hylkäämisestä päiväkoteihin – johon he vastaavat huomauttamalla, että ovat paras mahdollinen äiti lapselleen, jos saavat tehdä itselleen tärkeäksi kokemaansa työtä kodin ulkopuolella.

Minä ajattelin olevani juuri se sellainen äiti, joka vanhempainvapaan päättyessä painelee into pinkeänä takaisin duuniin ja päästää puolisonsa muutamaksi kuukaudeksi kotiin pikkuista hoitamaan, kunnes hän – siis lapsi – on tarpeeksi kypsä päiväkotiin. Ei vain ansioiden ja ihanteiden vuoksi, vaan ennen kaikkea siksi, etten hankkinut kahta maailmanpelastuksen maisterintutkintoa ollakseni monta vuotta kotona kuuntelemassa muumilauluja. Koska tässä nyt kävi miten kävi, muumilaulut soi ja olen kotiäiti par excellence, yritän asennoitua uuteen rooliini ja viihtyä siinä.

Ja mikäpäs tässä: lapsi on järjettömän ihana. Hän laulaa, tutkii ympäristöään ja syö hyvällä ruokahalulla kokkaamiani ruokia (täältä ei saa valmisruokia, joten teen lähes kaiken itse). Koen olevani tietyllä tapaa todella onnekas, kun saan vaan olla tuon ihmeellisen pikkuihmisen kanssa päivät pitkät, tarvitsematta huolehtia perheen toimeentulosta. Maailmanparannuspuuhani jää nyt lähinnä siihen, että valmistan joka aamu puolisolleni aamiaisen, jotta hän jaksaa taistella Lähi-idän HIV-epidemiaa vastaan.

Kestovaippoja kuivumassa

Olisikin suuri houkutus liittyä niiden joukkoon, jotka vaativat kotiäitiyden näkemistä loistavana CV-merkintänä ja vaiheena kehittää työelämän vaativia taitoja: monipuolisten ja terveellisten aterioiden suunnittelu edellyttää monien seikkojen yhtäaikaista huomioimista, kestovaippatalouden pyykkirumba vaatii ahkeruutta ja pitkäjänteisyyttä – ja pääseepä tässä tekemään ihan esimieshommiakin kun taloudessa pyörii kotiapulainen. Sosiaaliset taidot kehittyvät monikulttuurisessa porukassa expat-äitien tapaamisissa ja ulkomaankieliäkin joutuu puhumaan.

Ja pöh. Allekirjoitan täysin Anu Silfverbergin Äitikortti-kirjan toteamuksen: ”Kuka tahansa, joka on kokeillut sekä palkkatyötä että kotivanhemmuutta, tietää, että nämä ovat kaksi eri asiaa. Kotona olo lasten kanssa voi olla raskasta; se voi olla tylsää tai palkitsevaa. Melkein aina se on äärimmäisen työlästä. Mutta se ei tarkoita, että kaikki maailman asiat ovat työtä, jos ne ovat raskaita, tylsiä, palkitsevia tai työläitä."

Ei tämä työstä käy. Kyse on ihan tavallisesta ihmiselämästä, joka minun kohdallani ei ole ollut edes erityisen työlästä. En ole ikinä ottanut näin rennosti kun nyt, vaikka aikaa esimerkiksi kirjan lukemiseen ei tahdo löytyäkään.

Entä sitten se identiteettipuoli? Olen ajatuksissani uraäiti, joka nyt vaan sattumalta heittää keikkaa kotiäitinä, koska puoliso sai niin hienon työmahdollisuuden. Vaikeita hetkiä ovat ne, kun selaan Facebookia ja näen tuttujen pienten lasten äitien raportoivan mielenkiintoisista työpäivistään ministeriöissä, tutkimuskeskuksissa ja järjestöissä – niissä paikoissa, joissa haluaisin itse työskennellä. Silloin kirpaisee.

Sen lisäksi, että kotimaahan jäi uraa tekeviä ystävättäriä, Suomesta YK:n apulaisasiantuntijatehtäviin valittava on nykyään lähes aina nainen. Ulkoasianministeriön julkaisema opas apulaisasiantuntijoiksi lähteville on myös kirjoitettu tästä lähtökohdasta. Siinä käsitellään apulaisasiantuntijan puolison – yleensä miehen – viihtymistä huomauttaen, ettei hän välttämättä sopeudu ”kotirouvan” elämään tai ole tottunut pelaamaan golfia päivästä toiseen. Teksti jättää onton olon. Oletetaanko naispuolison sopeutuvan ilman ongelmia vai ovatko rakenteet muuttuneet yhtäkkiä niin, että koko naispuolinen kotirouva on jo historiaa? Olenko kummajainen?

No, arvaatte jo, että haen parhaillaan täällä Kairossa töitä. Kokonaan oman blogikirjoituksen voisi kirjoittaa tämän kaupungin työmahdollisuuksista. Ympäristö- ja kehitysyhteistyöalan ihmistä ei varsinaisesti revitä käsistä. Sen sijaan erään expat-foorumin mukaan täällä olisi huutava tarve länsimaissa oppinsa saaneelle lemmikkieläinten trimmaajalle.

Jotenkin tämä liittyy resurssien epätasaiseen jakautumiseen ja kasvavaan kuiluun rikkaiden ja köyhien välillä, mutta nyt on mentävä hakemaan pyykit koneesta.

Arjen suurin haaste

Osallistuin Facebookissa arkikuvahaasteeseen. Ensimmäisen päivän kuvani oli kotimme kylppäristä, jossa pyykkikone pyöri ja Pikku Myy -pyyhe roikkui naulassa. Ystäväni O kommentoi, että eipä näytä kovin eksoottiselta. Tosiaan, kuva olisi voinut olla mistä päin maailmaa tahansa.

Jäin siitä pohtimaan, mikä asia arjessani on kaikista eksoottisinta – eli eniten eri lailla Suomeen ja Helsinkiin verrattuna. Päädyin siihen, että suurin ero liittyy liikkumiseen, liikkumisen mahdollisuuteen ja helppouteen.

Miten näppärää Helsingissä onkaan lähteä keskustaan asioille! Lapsi rattaisiin ja tepastelu ratikkapysäkille. Neloset kulkee muutaman minuutin välein. Esteetön nousu ratikkaan ja ilmaiseksi Aleksanterinkadulle. Kaupungilla samoilu käy kätevästi, hissit ja liuskat löytyy joka paikasta. Paluu Kampista bussilla, niin ikään matalalattiamallia. Jos ekaan bussiin ei mahdu, seuraava tulee parin minuutin päästä. Matkan raivostuttavin vaihe vanhalla kotimatkallamme on tien ylitys Munkkiniemen aukiolla, jossa joka ikinen kerta autot ajaa punaisia päin.

Täällä olen melko jumissa.

Rattaiden kanssa on ylipäänsä hankalaa, koska jalkakäytävät ovat kaikkea muuta kuin esteettömiä: tiessä on jos jonkinlaista kuoppaa ja tonttien reunalla saattaa olla pieni muuri erottamassa reviirit toisistaan. Risteyksissä on harvemmin luiskaa, ja korkeusero voi olla suuri. Ratkaisu tähän on kävellä autojen seassa tai valita kantoreppu. Lämpötilan kohotessa yli kolmenkymmenen asteen jälkimmäinen vaihtoehto ei yksivuotiaan kanssa enää kovasti houkuta.

Meidän asuinalueella Zamalekissa liikkuminen nyt joka tapauksessa sujuu mitenkuten, autojen seassa nyt ainakin. Täältä pois pääsy menee oikeasti hankalaksi.

Bussien reiteistä minulla ei ole mitään havaintoa. Bussit tulevat varmaan kyseeseen vasta sitten, kun selviän edes auttavasti arabian kielellä. Jonotan yhä kurssille, joten siinä voi mennä jonkin aikaa. Pieniin ja täynnä kulkeviin busseihin on sitten turha edes kuvitella raahaavansa rattaita.

Taksilla voisi hurauttaa halvalla minne vaan. Ongelmaksi muodostuu se, ettemme halua kuljettaa Pikku-H:ta autossa ilman turvaistuinta. En siis voi napata tuosta vaan taksia lennosta, vaan paikalle pitää soittaa tuttu kuski, jolla on autossa turvavyöt. Ja sopia, että hän odottaa autonsa ja turvaistuimen kanssa sen aikaa, että saan asiani hoidettua. Se ei sitten enää olekaan mitenkään halpaa.

Bogotan entisen pormestarin, Enrique Penalosan kerrotaan tokaisseen, että ”kehittynyt valtio ei ole paikka, jossa köyhät ajavat omilla autoillaan. Se on paikka, jossa rikkaat käyttävät julkista liikennettä”. Niinpä. Monia niin sanotun globaalin etelän maiden kaupunkeja on rakennettu vain autokansaa ajatellen. Ja kun vauraus on lisääntynyt, autot ovat lisääntyneet, mutta julkinen liikenne on rempallaan.

Kairossa on metroverkko, mutta se ei valitettavasti yllä vielä meidän kulmille. Zamalekiläiset nimbyt vastustavat metroasemaa, koska sen pelätään vähentävän alueen hienostostatusta ja sitä pidetään turhana, koska ”kaikilla zamalekilaisilla on auto”. [Tähän sellainen keskustelufoorumeilta tuttu hymiö, jolla on ymmyrkäiset silmät]

Toissa viikonloppuna kävelimme kuitenkin muutaman kilometrin metroasemalle ja otimme junan toiselle expatien suosimalle asuinalueelle, Maadiin. Aikamme siellä palloiltuamme paluumatka samaa reittiä ei houkutellut pitkän kävelyn vuoksi - eikä taksikaan, turvaistuimen puuttumisen vuoksi. Ratkaisu: soitimme Niilin varteen taksiveneen.

Taksivene vei meidät vikkelästi Zamalekiin. Pikku-H hihkui ihastuksissaan koko matkan. Reissun jälkeen meitä jäi arveluttamaan vain se, että lapsestamme, joka lähti ensimmäiselle purjehduslomalleen alle kolme kuukautta vanhana, kuoriutuukin moottoriveneilijä.

Liikenne Niilillä on hämmästyttävän vähäistä ottaen huomioon katujen ruuhkat. Voisi kuvitella, että kiireiset liikemiehet käyttäisivät enemmänkin nopeita taksiveneitä. Joella operoi edullinen vesibussi, mutta emme ole vielä saaneet selvää sen pysähdyspaikoista ja reiteistä. Muut veneet ovat värikkäästi valaistuja party boateja ja perinteisiä felucca-purjeveneitä, joilla purjehditaan vallitsevien pohjoistuulten avulla ylävirtaan ja palataan virran mukana takaisin.

Felucca-veneitä auringonlaskun aikaan

Kokonaan toinen juttu on sitten se, että minnekä minä arkipäivisin Pikku-H:n kanssa oikein menisin? Ei tuolla Downtownissa ole sen ihmeempää oleskelupaikkaa. Pienet puistonriekaleetkin ovat lähinnä täällä meidän saarella. Kairon kotiäidit kuluttavatkin aikaansa jättimäisissä ostoskeskuksissa, jotka taas ei jaksa minua houkuttaa. Parempi siis pysyä kotisaarella ja totuttautua ajatukseen, että liikkumisen piiri on nyt pienempi. 

P.S. Toistaiseksi käyttämämme taksikuskimme Hamdy on muuten mainio mies. Linkin videosta on kyllä melko paljon aikaa. Mies on nykyään vanhempi ja auto uudempi, mutta Kairossa näyttää samalta.

Vaaleista ja vaaroista

”Ootte te rohkeita”. Tämä oli yleisin viesti, jonka kuulin kerrottuani, että muutamme Kairoon kahdeksi vuodeksi. Riippuen keskustelukumppanini sijoittumisesta Lähi-itään suhtautuvalla janalla (toisessa ääripäissä pelokas ja toisessa reipas), tarkemmat reaktiot vaihtelivat ”oi se on niin upea kaupunki ja siellä on NIIN ihanaa ruokaa” -tyyppisestä ihastelusta kohteliaisuuden alle piilotettuun kauhisteluun siitä, että viemme pienen lapsen lähes sisällissodan partaalla olevaan maahan.

Toki maan poliittinen tilanne huolestutti, ja huolestuttaa edelleen – mutta ei ehkä enää niinkään oman turvallisuutemme näkökulmasta vaan ennemminkin Egyptin demokratiakehityksen. Aika pian minulle alkoi hahmottua, että mielenosoitukset ovat hyvin paikallisia ja usein tiedossa etukäteen. Niitä pitää vaan välttää. Maaliskuisen yliopistolla tapahtuneen ja kuolonuhrejakin vaatineen kahakan aikaan olimme kymmenien kairolaisten kanssa kahvilassa juomassa mansikkapirtelöä.

Viime viikonloppuna kävimme Tahrir-aukion lähellä sijaitsevassa Egyptiläisessä museossa, jossa on hengästyttävä kokoelma faaraoiden hauta-aarteita. Museosta lisää myöhemmin, mutta samalle päivälle oli ennustettu Muslimiveljeskunnan mielenosoituksia eri puolille kaupunkia. Museolle johtava tie oli täynnä panssariautoja ja tankkeja, jokaisessa sotilaat valmiina toimiin. En tohtinut napata niistä kuvaa, mutta tästä Lonely Planetin nettiartikkelista näkee, miltä se näytti. Maan johdossa oleva armeija on todella isosti vastustamassa Muslimiveljeskunnan toimia. Yhtään mielenosoittajaa emme nähneet.

Tämä armeijan ristiretki näkyy katukuvassa presidenttiehdokas al-Sisin suurina julisteina, jossa luvataan putsata maa ”terrorismista” sekä valtiollisen televisiokanavan Nile TV:n jatkuvana ”terrorismia” käsittelevänä uutisvirtana. Kirjoitan sanan terrorismi lainausmerkeissä, koska kyse on ennen kaikkea retoriikan tasolla tapahtuvasta kampanjoinnista. On nimittäin todella vaikea muodostaa käsitystä siitä, millainen liike Muslimiveljeskunta loppujen lopuksi on. Sen piiriin kun näyttää mahtuvan niin maltillisia, köyhien puolesta kampanjoivia ja hyväntekeväisyysjärjestöjen kautta toimivia henkilöitä kuin väkivaltaisiin iskuihin syyllistyneitä radikaaleja islamisteja – joiden vuoksi veljeskunta on nyt julistettu laittomaksi. 

Pelkäänpä, ettei terrorismipuheet ja veljeskunnan demonisointi ole kestäviä ratkaisuja väkivaltaisuuksien lopettamiseksi ja Egyptin kehityksen tukemiseksi. Välillä tulee jopa sellainen olo, että maan johdossa oleva armeija suorastaan janoaa ”jotain ammuttavaa”, ja siksi vastapuolta on härnättävä, jotta se erehtyisi tekemään väärän liikkeen. Tannoiset, yli viidellesadalle Muslimiveljeskunnan jäsenelle ilman kunnollista oikeudenkäyntiä annetut kuolemantuomiot ovat karmea osoitus nykyisestä hirmuvallasta. 

Al-Sisi voittanee vaalit, hänestä on jotenkin onnistuttu rakentamaan kansalaisten pelastajan muotokuva. Omasta näkökulmastani miellyttävimpänä ehdokkaana näyttäytyy Hamdeen Sabahi, maltillinen journalisti ja runoilija, jonka mielestä egyptiläisillä tulisi olla oikeus kahdeksaan asiaan: asuntoon, terveydenhuoltoon, ruokaan, ilmaiseen koulutukseen, työhön, reiluun palkkaan ja puhtaaseen ympäristöön. Sabahilta puuttuu kuitenkin taustaltaan kampanjaa tekevä puoluekoneisto, minkä vuoksi hänen uskotaan jäävän statistiksi – tai vetäytyvän viime metreillä al-Sisin hyväksi. Vuoden 2012 vaaleissa hän jäi kolmanneksi, muutaman prosenttiyksikön päähän toiselle kierrokselle menneistä Mohammed Morsista ja Ahmed Shafikista.

Vaalien klovnin tittelin myönnän meidän kaupunginosan paikallisvaikuttaja Mortada Mansourille, joka presidenttinä kieltäisi Twitterin ja Facebookin sekä alkoholin myynnin, koska ei halua nähdä juoppoja kaduilla. Silläpä nämä tämän maan ongelmat nuorison kouluttamattomuudesta järkyttäviin ilmanlaatuongelmiin ratkaistuu sitten.

Mutta takaisin meidän elämään täällä. Emme ole törmänneet ulkomaalaisiin kohdistuvaan negatiiviseen huomioon. Ihmiset toivottelevat tervetulleeksi Egyptiin ja Pikku-H herättää valtavasti ihastusta. Kairolaiset nuorista naisista vanhoihin pappoihin tulevat paijaamaan ja jopa pussailemaan lasta.

Egypti on surullisenkuuluisa naisiin kohdistuva häirinnästä, mutta olen itse toistaiseksi säästynyt siltä. Meidän kulmilla on totuttu vaaleaihoisiin naisiin - ja uskon, että lapsen kanssa liikkuminen vähentää huutelua.

Sehän jo tiedettiin, että vaarallisin asia lähes kaikkialla maalmassa on liikenne. Ja täällä mennään klassisesti yhtä liikennesääntöä noudattaen: se, jolla on isoin menopeli, menee ensin. Kenkää käyttävä on siis hierarkian viimeinen. Älkää siis pelätkö puolestamme lukiessanne Kairon mielenosoituksista. Toivokaa, että meillä soi päässä Lasten liikennelaulu.  

Taas mennään

Tämän blogin kirjoittaminen jäi kesällä 2012 gradun kirjoittamisen jalkoihin. Tuli muutto Suomeen ja uusi työ vei mukanaan. Vuonna 2013 syntyi ihana ilopillerimme pikku-H, ostimme Alibi-nimisen purjeveneen ja jännitimme uuden asuintalomme valmistumista. Tänä vuonna jouduimme jättämään kaksi viimeksimainittua joksikin aikaa taaksemme, sillä M sai töitä YK:lta. Muutimme Kairoon.

Herätän nyt tämän blogin uudelleen henkiin, sillä monet ovat sanoneet, että olisi mukava lukea elämästä Egyptissä. Yritetään.

Löysin läppäriltä blogin viimeiseksi päivitykseksi tarkoitettua tekstiä. Tämä jäi syksyllä 2012 kesken ja julkaisematta, mutta palataan nyt vielä hetkeksi Lontoon tunnelmiin.

Epilogi 

Lontoo loppui ihan liian nopeasti. Ihan liian nopeasti tuli se viimeinen ilta, jolloin pyöräilimme halki Angelin ja Cityn, Tower Bridgen yli Deptfordiin viemään polkupyörät Setä N:n luokse. Söimme high streetin vietnamilaisessa friteerattuja jelly fisheja ja kuuntelimme viereisen synttäriporukan karaokelaulua. Sellainen tyypillinen Deptfordin ilta. Sieltä me opiskeluvuoden aloitimme ja sinne sen myös päätimme.  

Elokuun viimeisen torstain aamuna palautimme gradut ja joimme Lincoln's Inn -puistossa shampanjaa. Samana iltapäivänä pakkasimme viimeiset kamat, siivosimme kämpän ja juutuimme kimpsuinemme ja kampsuinemme ensin ruuhkaan, sitten check in -jonoon ja lopuksi turvatarkastukseen. Kaksihenkinen mustalaisleirimme ehti kuitenkin viimeisellä minuutilla lentokoneeseen.  

Koneen käytävällä sain esimakua tulevasta: latriinista palatessani noin nelikymppinen suomalaismies löi minua vahingossa kyynärpäällä mahaan. Vuolaiden pahoittelujen - jotka olisivat seuranneet jos tämä olisi tapahtunut Lontoon metrossa - sijaan mies sanoi "Oho". 

Oho. 

Halusin mennä sanomaan koneen kapteenille, että käännytään jooko takaisin Heathrowlle, en halua mennä Suomeen. 

Onneksi kotimaa ei ottanut vastaan kauttaaltaan töykeästi. Uudella työpaikallani (jossa aloitin noin kymmenen tuntia kotiinpaluun jälkeen) on ollut mukavaa ja heti ekana Helsingin lauantaina juhlittiin rakkaan siskoni häitä. 

Mutta miksi Lontoo oli niin hyvä paikka olla?  

M muotoili asian hyvin muistaakseni joskus joulun tienoilla. Mehän olemme ihmisiä, joita vaivaa krooninen matkakuume: alkaa ahdistamaan, jos ei välillä pääse ajamaan vierailla metroilla, eksymään uudessa kaupungissa tai ihmettelemään erilaista luonnonympäristöä. Lontoossa tuo kuume oli yllättäen kokonaan pois, ei ollut tarvetta mennä minnekään. Lontoo oli itsessään se seikkailu. Aina löytyi uusia kaupunginosia joihin eksyä, erikoisia ravintoloita tai jotain jännää tekemistä. 

(Teksti loppuu tähän. Mielessä on varmaan ollut myös muita syitä, mutta en näköjään ole ehtinyt niitä kirjoittamaan.)

Kuva: kotikaupunginosamme Zamalek

Nyt siis kotikaupunkina on toinen miljoonakaupunki. Tämä ei ole ollut rakkautta ensi silmäyksellä, mutta ei myöskään kovin kummoinen kulttuurishokki. Katsotaan, miten suhde Kairoon kehittyy.

Urheilujuhlan tuntu

Meidän perheessä ei ole ollut tapana seurata urheilua. Isältäni on muun muassa mennyt ohi jotkut olympialaiset enkä itse vieläkään muista, miten paitsio määritellään. Isoimpiin urheilukisoihin liittyvät muistoni pystyn laskemaan yhden käden sormilla, lista tulee tässä:

1. Varhaisin muistoni on Galgaryn talviolympialaisten pariluistelun seuraaminen. Siellä oli yhdellä (muistaakseni) neuvostoliittolaisella naisella aivan hurjan nätti lemmikinsininen puku ja toivoin kovasti sen parin voittavan. En muista, miten kävi.

2. Sitten oli se kun Toni Nieminen hyppi voitokkaasti kauhean pitkiä mäkihyppyjä, mutta mitkä kisat ne oli?

3. Taisin kyllä katsoa vikan erän siitä jääkiekkomatsista, kun Suomi voitti ekan kerran MM-kultaa. Ja taisin katsoa vikan erän myös siitä jääkiekkomatsista, kun Suomi voitti tokan kerran MM-kultaa. Jääkiekko on ylipäätään varsin epäkiinnostava laji: ukot on kuin avaruuskävelylle pukeutuneita (= ei silmänruokaa lain) ja jääkiekkoa pelataan muutenkin vain kuudessa maassa: Suomessa, Ruotsissa, Venäjällä, Kanadassa, Jenkeissä ja Tsekeissä. Tiesittekö muuten, ettei The Guardianin urheilusivujen Sports A-Z-osastossa ole ollenkaan kohtaa ”ice hockey”. Hihhih.

4. Olen kerran ollut katsomassa vakavaa jalkapalloa, se oli Buenos Airesissa Boca Juniorsin matsi. Täällä Islingtonissa harkitsin että pitäisi ehkä mennä katsomaan kotijoukkueen Arsenalin peli tuohon niiden valtavalle stadionille, mutta lippujen hankinnasta ilman jotain klubikorttia ei ota erkkikään selvää.

Ja viidettä ei just tule mieleen mutta urheilu-uutisista luen kyllä aina Sari Multala -jutut ja haaveilen omasta Laser-jollasta.

Mutta. Palasin siis kahden kuukauden Aasian-reissultani kaupunkiin, jossa on parhaillaan meneillään kesäolympialaiset. Se vaikuttaa elämääni niin, että jos vahingossa eksyn pyöräilemään olympiakaistalla, voin saada 130 punnan sakot. Siis ihan vaan pyöräilystä. Ja ilmeisesti sakot voipi napsahtaa myös, jos mainostaisin blogiani kirjoittamalla tähän ”Kesä 2012” englanniksi.

No, juhlatunnelmaan päästiin torstaiaamuna viime viikolla, kun heräsimme aamulla kadulta kantautuvaan älämölöön ja diskojytään. Cally Road oli liputettu värikkäin viirein ja pian sieltä ajoikin kisojen sponsoriautoja ”Hello Islington!” -kyltein ja niiden perässä olympiatuli. Nyt on sekin nähty, eikä tarvinnut kuin loikata olkkarin ikkunasta etuparvekkeelle. (Parvekkeelle kun ei ole ovea.)

Siinä se soihtu menee!

Vaan pitihän sitä vähän lähteä ihmettelemään itse kisatouhuja. Lajinvalinta oli helppo, koska ilmaiseksi piti päästä: maantiepyöräily. Sitä paitsi koko Britannia oli vielä lauantaiaamupäivällä ihan täpinöissään miesten pyöräilystä, koska hipsteripulisonkinen maanmies Bradley Wiggins oli juuri voittanut Tour de Francen ja uhosi auttavansa vikkeliin sprintteihin kykenevän kaverinsa Mark Cavendishin olympiakullalle. Päätimme polkea Richmond Parkiin katsomaan touhua.

Sijoituimme taktisesti Richmond Gatelle, jossa yhteensä 240 kilometrin reitti tekee lähes terävän kulman. Ajateltiin, että niiden on pakko ajaa siitä hitaasti. Tunnin odottelun jälkeen ohi ajoi ensin ainakin kolmekymmentä kyttää ja sitten – Viuh! Viuh! Viuh! - pyöräilijät viuhahti kahdessa sekunnissa silmien edestä. Kaikki paitsi sveitsiläinen Fabian Cancellara -parka, joka ei hoksannut kääntyä vaan tömähti päin aitaa.

Olin unohtanut kameran kotiin ja kännykästä loppui muistikortti kun yritin ottaa viuhahduksesta videota. Onneksi kaikkien huoltoautojen jälkeen tuli vielä yksi argentiinalainen kilpailija, joten cracias vaan hänelle, että sain edes yhden näpsyn muistoksi tapahtumasta. Jäimme salakuuntelemaan tuloksia viereisen seurueen radiosta ja huonostihan siinä briteille sitten kävi. Onneksi Lizzie Armitstead sotki tänään hopealle, kansakunnan orastava kiinnostus pyöräilyä kohtaan ehkä säilyy.

Siinä se argentiinalainen menee!

Nyt on olympialaiset suoritettu. Saatanpa kuitenkin vähän katsoa purjehdusta netistä tulevina päivinä. Gradustakin puuttuu enää 8000 sanaa.

Fillarikisassa oli fillariambulanssit.

Mangon taikaa

Mangokauppa Bettiahissa

"Bihar ei ole kiva!", huudahti Incredible India -julistein varustetun turisti-infon kaveri Delhissä, kun jouduimme taksikuskin kanssa kysymään reittiä hotellilleni ja menin mainitsemaan, minnepäin olen matkalla.

Eikä se ihan väärässä ollut. Biharin kaupungit ovat meluisia ja haisevia likakasoja on siellä täällä. Joka paikka on täynnä roskaa. Miehet pissii siellä  täällä  kaduille vaikka ovat ihan selvinpäin. Liikenne on kaaottista. Asioiden järjestäminen on hidasta ja hankalaa.

Yksi kiva asia tästä paikasta on joka tapauksessa helppo keksiä: mangot. Bihar on kuuluisa mangoistaan, eikä suotta. Ihanat keltavihreät möllykät ovat mehukkaita ja makeita, ja kadunvarret ovat täynnä mangonmyyjien kärryjä. Kilo suosikkihedelmiäni maksaa alle euron.

Seuraavaksi mieleen tulee granaattiomenat ja litchit. Ja toki täältä, kuten kaikkialta maailmasta, löytyy paljon mukavia ihmisiä.

Olen nyt siis kahden opiskelukaverini, S:n ja S:n kanssa Biharissa keräämässä graduaineistoani. Vietimme pari viikkoa Biharin pohjoisimmassa districtissä West Champaranissa ja kävimme haastattelemassa ihmisiä kolmessa kylässä. Mielenkiintoista, mutta välillä vähän uuvuttavaa yli 40 asteen lämmössä.

Biharilainen pikkutytto

Bihar on köyhimpiä Intian osavaltioita ja tutkimusalueellamme on vaikka mitä ikävää: jokavuotiset tulvat tuhoavat satoa, lapsia joutuu ihmiskaupan uhreiksi ja valtasuhteet pitävät köyhimpiä kurjuudessa. Oma tutkimustehtäväni on selvittää, mitä luonnonvaroja kylien väki käyttää hyväkseen ilmastonmuutokseen sopeutumisessa, mitä niiden ylläpitäminen edellyttää ja mitä esteitä niiden käyttämiselle on. Toinen S tutkii ympäristökatastrofi- ja kehitysohjelmien yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia ja toinen S keinotekoisia tulvaesteitä.

Yksi tutkimuskylistamme

Tutkimushommat jäi omalta osaltani muutamaksi päiväksi tauolle, kun kävi niin mahtava juttu, että M sattui matkustamaan Nepaliin kehy-hommiensa ja oman gradunsa vuoksi. Bettiahista, jossa asuin kenttätöiden ajan, on Kathmanduun linnuntietä mitattuna matkaa vain 130 kilometriä. Vaan toisinaan lähelle on pitkä matka.

Olin toivonut pääseväni lähtemään reissuun aikaisin aamulla, mielellään kuuden maissa, mutta kun ei kellään muulla mikään kiire ollut minnekään niin mitä sitä hötkyilemään. Matkaan päästiin kello 10. Bettiahista hypättiin bussiin (isäntämme lähti ystävällisesti saattamaan minua rajalle), joka ei kuitenkaan mennyt suoraan rajakaupunkiin Raxauliin vaan jonnekin ihan muualle. Sieltä muualta neuvottelimme itsemme "jeeppiin", joka ei lähtenyt ennen kuin se oli tupaten täynnä populaa (itse istuin isännän kanssa pelkääjän paikalla, eikä siinä tosiaan ollut kahta penkkiä) ja katolla kolme-neljä kaveria. "Jeeppi" jätti meidät kilometrin päähän rajalta, joten matka jatkui fillaririksalla. Rajamuodollisuudet menivät leppoisasti (tai no, Nepalin viisumi olisi pitänyt maksaa US dollareilla, mutta väpättävä alahuuli sai rajaukkelit heltymään ja veloittamaan viisumin rupioissa) ja olin Nepalin puolella Birganjissa vähän ennen kello kahta.

Birganjista autottomalla Kathmanduun menijällä on kaksi vaihtoehtoa: pääkaupunkiin pääsee joko bussilla, joka kestää yhdeksän tuntia - tai lentokoneella, joka kestää 15 minuuttia. Siinä on nimittäin vähän kukkulaa välissä.

On siis tilanteita, jolloin lentokone on perin houkutteleva vaihtoehto. Mutta valitettavasti minulle kerrottu tieto, että koneissa on aina tilaa ja että lipun voi ostaa samalle päivälle Birganjista, oli höpöä.

Bussini lähti iltakahdeksalta, joten notkuin muutaman tunnin Birganjissa ihmisten tuijoteltavana ja saavuin Kathmanduun aamuviideltä. Reipas Aasian-matkaaja pääsi vihdoin näkemään heilansa. M:n ensi töikseen ojentama kasvoliina meni yhdestä pyyhkäisystä pikimustaksi.

Miniloma Kathmandunlaakossa oli joka tapauksessa mitä hauskin. M opetti miten ajetaan kuoppaista mäkeä alas maastopyörällä tosi lujaa ja illalla juotiin kylmää kaljaa. Jakartalaisten NGO-tuttujen antama kaunis hame, Kalimantanin tulkkini lahjoittama kaulakoru ja Bettiahin perheeltä (jonka luona asuimme) saamani nätti valkoinen paita pääsivät käyttöön kun saimme kutsun häihin. Mitään juhlavaatetta, koruista nyt puhumattakaan, ei ollut lähtenyt Lontoosta mukaan joten kävipähän kerrankin kätevästi.

Fillaroimassa Kathmandunlaaksossa

Paluumatkalle Bihariin lähdin sillä vartin lennolla. Buddha Airin 18-paikkaisen koneen toinen länkkärimatkustaja oli brittiläinen Hare Krisha -heppu, jolla oli hatussa hieno kokoelma muovieläimiä ja Kinder-yllätysmuna-yllätyksiä. Intian rajalla odottelimme lounaalla olevaa rajaviranomaista, hän tarjosi minulle kasvispapanoita ja soitti haitaria.

Miksei ihmislapsilla ole hantaa?

Raxaulista matkustin Biharin pääkaupunkiin Patnaan S:n ja S:n luo. Kirjoittelemme täällä parhaillaan gradujamme vielä tänään ja lähdemme huomenna pienelle Etelä-Bihar -kierrokselle ja sitten Delhiin ja kotimatkalle.

Edelliseltä Intian-reissultani salakuljetin kotiin viisi kiloa mangoja. Veikkauksia, millainen lasti lähtee tällä kertaa mukaan?

Perjalanan

Asiat ovat menneet nyt niin, että minä sijaitsen Indonesiassa. (Perjalanan = travel, journey, expedition)

Saavuin tänne toukokuun puolivälin jälkeen, ensimmäisenä päämääränäni Siemenpuu-säätiön Indonesia-ohjelman kumppanuustapaaminen Keski-Sulawesilla. Tämä on kolmas matkani Indonesiaan ja kuten usein käy, nytkin tuntuu siltä että mitä enemmän näen ja opin, sitä monimutkaisemmaksi kaikki menee - erityisesti Indonesian hallintorakenne ja erilaiset metsäalueluokittelut.

Kumppanuustapaaminen oli Ngata Toro -nimisessä kylässä, jota et löydä Google Earthin hakutoiminnolla. Kylä sijaitsee Lore Lindun kansallispuiston keskellä, ja voit uskoa, että näkymät sademetsään oli hienot. Kolmipäiväinen tapahtuma alkoi kyläläisten järjestämällä traditionaalisella vastaanottoseremonialla, jota ei kuulemma oltu pidetty pitkään aikaan. Minut puettiin juhlapaitaan ja topi-hameeseen ja kylän vanhin suoritti asiaan kuuluvat rituaalit. Koska en tuntenut etikettiä, päätin diamond jubilee -hengessä kuvitella olevani kuningatar Elizabeth Commonwealth-kierroksella, puhua pukahtamatta mutta jäykästi hymyillen. En kuitenkaan vilkuttanut. Seremonian jälkeen aloitettiin seminaari, jossa puhuttiin sekä Lore Lindun alueen haasteista että koko maan metsäkonflikteista.

Matkalla seremonioihin

Seuraava päivä pyhitettiin kokoustamiselle. Kokouksessa pohdittiin, miten Siemenpuun indonesialaiset kumppanijärjestö voisivat löytää ratkaisuja näihin metsäkonflikteihin. Tilanteet ovat hyvin erilaisia eri puolilla Indonesian saaristoa, vaikka perusongelma on sama: paikallisyhteisöjen oikeus käyttää metsiä on vaarantunut, toisaalla öljypalmu- ja akaasiaplantaasien vuoksi, toisaalla valtion tiukan hallintapolitiikan takia.

Tässä raivataan tilaa palmuöljyplantaasille Kalimantanilla

Ronald ylittämässä puroa

Ngata Torossa haasteena on neuvotella hallinnon kanssa kansallispuiston käyttämisestä perinteisiin elinkeinoihin ja Keski-Sulawesia valtaavien kaivosyhtiöiden torjuminen. Kolmantena kumppanuustapaamisen päivänä teimmekin retken maastoon tutustumaan tilanteeseen. Lore Lindussa on kummituseläimiä, mutta niiden näkemiseen olimme väärään vuorokaudenaikaan liikkeellä. Retki oli kuitenkin mukavan vaihteleva, metsän siimeksestä riisipelloille ja kaakaoviljelmille sekä monen monta kertaa leveän puron yli. Oppaanamme ollut metsäpoliisi kehui minua vahvaksi, kun kipitin hengästymättä rinnettä ylös alas. Suomalaisen ympäristöaktivistin erottaa nimittäin indonesialaisesta se, että ensimainittu ei polta ketjussa tupakkaa.

Keski-Sulawesilta matka jatkui Kalimantanille, Indonesian puolelle Borneota. Tutustuin lähemmin erään Siemenpuun kumppanijärjestön, Menapakin, toimintaan Teluk Sumbangin kylässä. Teluk Sumbangissa haasteena on torjua kaivosyhtiöiden ja öljypalmuplantaasien leviäminen kylää ympäröiville alueille, joista kylän dajakkiväki saa elantonsa. Metsäretken lisäksi mieleenpainuva kokemus oli sopivasti sattuneet häät, joihin sain kutsun. Häävieraiden kännykkäkameroille taisi tallentua useampi kuva minusta kuin hääparista.

Tanssia hääjuhlissa. Morsiusparin osana on istua edessä korokkeella, kun muut juhlii sydämensä kyllyydestä.

Koska Teluk Sumbangin matka meni aikataulun mukaan ja seuraava tilaisuus on vasta huomenna maanantaina Jakartassa, pääsin viettämään pari vapaapäivää. Matkasin Derawanille, joka on pieni saari kolmen tunnin matkan päässä Beraun kaupungista. Saaressa on kylä, jonka asukkaat osoittautuivat hyvin herttaisiksi. Pohdiskelin, että onkohan saarissa elävien ihmisten ystävällisyys ja tietynlainen rentous universaalia? Siihen nimittäin törmää myös Itämerellä ja Välimerellä.

Derawanin pääkuja

Kävin sukeltamassa sekä ihmettelemässä Kakaban saareen kauan aikaa sitten merestä eristynyttä järveä, jossa meduusat ovat menettäneet polttamiskykynsä. Snorklailin valtavan rauskun vierellä ja näin myös vastakuoriutuneiden, pikkuruisten merikilpikonnien ottavan ensiaskeleensa ja kipittävän mereen. Yksi kilpikonnanpojista säikähti vettä ja palasi pikaiseen rannalle, kun muut lähtivät uimaan. Se kokeili vettä pariin otteeseen ja vaikutti epäröivältä, mutta lopulta sekin katosi öiseen valtamereen. Katselin poikasten menoa liikutuksenkyyneleet silmissä. Toivottavasti ne kasvavat yhtä vanhoiksi ja suuriksi kuin vanhempansa. Näin myös yhden emokilpikonnan palaavan mereen munintareissultaan.

Palasin tänään Jakartaan, josta jatkan huomisen kokouksen jälkeen tiistaina eteenpäin. Sydän halajaa kotiin M:n luo Lontooseen, mutta sinne en vielä pääse. Matkustan nimittäin seuraavaksi kuudeksi viikoksi Intiaan, Biharin osavaltioon, jonne menen keräämään ekosysteemipohjaisia ilmastonmuutoksen sopeutumiskeinoja käsittelevän maisterintutkielmani (onko se nyt sitten gradu vai ei??) aineiston.

Aasia. Riisi pysyy, kastikkeet vaihtuu.