Tämä Helsinki

Kotiinpaluu. Vanha koti vilahti pilvien välissä.

Tämä Helsinki on
kesän viilenevä yö
Se on kiihkeä sydän
joka malttamatta lyö

Elokuun alussa, kun Suomessa oli jo luovuttu toivosta kesähelteiden suhteen ja ryhdytty valmistautumaan syksyyn, erään lentokoneen pyörät iskivät Helsinki-Vantaan kiitotielle. Minulla, sen matkustajalla, tulvahti pienet kyyneleet silmiin. Siihen hetkeen päättyi suuri seikkailu, ikimuistoinen ajanjakso elämässä ja matkalaukkuelämä.  

Viisi vuotta aiemmin, elokuussa niin ikään, palasimme Helsinkiin Lontoossa vietetyn vuoden jälkeen. Silloin koin epämääräistä ahdistusta Suomeen paluusta, sillä Lontoo ei päästänyt otteestaan ja Helsingistä tuntui puuttuvan rentous, yllättävyys ja ystävällisyys. Tällä kertaa mieli oli aivan päinvastainen: Genevessä vietetyn heinäkuun jälkeen tuntui vahvasti siltä, että tämä reissu on nyt tässä. Halusin jonnekin, missä pikkulapsiperheen palvelut pelaavat, töitä on varmasti ja että pääsen irti ulkopuolisuuden tunteesta. Ajatuksissani tein Helsingistä Shangri-Lan. 

Ja sellainen se on pitkälti ollutkin, ainakin näin muutaman kuukauden kokemuksella.

Helsinki on Jätkäsaaren nostokurjet
Jotka majesteetillisesti kumartuvat etsimään makupalaa
 valtamerilaivan lastiruumasta

Shangri-La:ssa sataa. Nostokurki ja Jätkäsaaren koululaisten Rokkiporkkanaksi nimeämä silta.

Jätkäsaaressa ei ole enää rahtilaivoja, mutta nostokurkia riittää. Ne rakentavat ihmisille koteja tälle neljän pienen kallioisen luodon ympärille rakennetulle täyttömaalle. Täällä mekin asumme.

Helsingin yliopiston opiskeluaikoinani ympäristötieteiden opiskelijoiden keskuudessa toistui haave muuttamisesta jonnekin kauas kaupungista, pellon ja metsän väliin, ekoyhteisöön. Ja sinne niitä opiskelukavereita myös muutti. Itse en koskaan jakanut tuota haavetta - yhteisöllisyys sinänsä kuulosti hauskalta ajatukselta, mutta miksi pitäisi lähteä pois kaupungista? Eräs maalle muuttanut kertoi lehtijutussa, että yhteisökylän kotitalot ovat sellaisin etäisyyksin, ettei naapuritaloon kuule eikä näe. Minä puolestani tykkään siitä, että oma koti on kuin törmäpääskyn pesä korkean kumpareen seinämässä, toisten pesien ympäröimänä. 

Meidän koti Jätkäsaaressa on yhteisöllisessä kerrostalossa, eikä mikään voisi olla paremmin.

Etelähelsinkiläinen yhteisöasuminen on sitä, että käyt lainaamassa naapurista sahramia puolison huolella väkertämään kalakeittoon ja valut sitten alakerran yhteiseen olohuoneeseen joogatunnille. Se on sitä, että sunnuntaiaamuna viet kaapista löytyvät aamiaistarvikkeet yläkerran takkahuoneeseen ja laitat talon lapsiperheille whatsapp-viestin: tulkaa syömään! Se on kuulumisten vaihtoa kymmenennen kerroksen puusaunassa, josta avautuu maisema yli Ruoholahden kattojen. Se on sellaista, että koko mahtava talo huokuu niin elämästä nauttimista kuin toisista välittämistä. 

Tämä  Helsinki on maa, jota meri rakastaa

MItä yhteistä on Lontoolla, Kairolla, Genevellä ja Brysselillä - siis sen lisäksi, että minä olen asunut niissä kaikissa viime vuosina? Niin, ne ovat sisämaakaupunkeja. 

Meri rakastaa Helsinkiä ja minä rakastan merta. Se on muistutus seikkailuiden mahdollisuudesta, siitä, että tuosta Crusellin sillan viereisestä venelaiturista on yhteys vaikkapa erääseen Derawanin saaren poukamaan, jossa snorklailin kerran merikilpikonnien seurassa. 

Sillä veneellä, mikä meillä siinä sillan kupeessa kesäisin keinuu, ei voisi lähteä maailmanympäryspurjehdukselle, mutta se ei haittaa. Meren läheisyys antaa mielenrauhaa, eikä edes marraskuinen, mereltä puhaltava tuuli pysty minua nujertamaan. Vedän syvään henkeä ja katselen hassun näköisiä veneitä  Clarion-hotellin edessä.  

Sveitsin vuoristoiset patikointiretkikohteet olivat toki henkeäsalpaavan hienoja, mutta minä kuulun meren äärelle. 

Tämä Helsinki on laulu, 
jota aina laulaa vois

Pääsen työssäni näkemään aitiopaikalta, miten tätä kaupunkia kehitetään. Kiipesin elokuussa kuuden vuoden tauon jälkeen Kaupungintalon Aleksanterinkadun puoleiset portaat ylös vihreiden kokoushuoneeseen. Kuuntelin viisaita sanoja, terävää huulenheittoa ja hyviä pohdintoja asioista, joihin pitää seuraavien vuosien aikana saada muutos - ja muistin, miksi aikoinaan olin hakeutunut politiikan pariin töihin: halusin olla mukana siellä, missä maailmaa muutetaan. Kaupungintalolla muutetaan ehkä vain pikkuisia palasia tästä maailmasta, mutta niillä palasilla on monen elämälle suuri merkitys. 

Helsingillä on jo jonkin aikaa ajatuksissani ollut apulaispormestari Anni Sinnemäen hymyilevät kasvot, jotka lupaavat meille kaupungin asukkaille niin hauskuutta kuin huolenpitoa. 

Minä hymyilen niille takaisin.

Tämä Helsinki on meidän, 
ja me oomme Helsingin.

Kursivoidut lainaukset ovat Erna Tauron ja Bo Anderssonin laulusta Helsinki, jonka voit kuunnella tästä Spotify-linkistä:

 

The Way Things Go -blogi päättyy. Kiitos mukanaeläjille!

Missä on hyvä?

“Lehmä, lehmä, pelto, lehmä, vuori, pelto, lehmä. En kestä enää!”

Silmäilin viime syksynä expat-foorumia, josta etsin vinkkejä työnhakuun ja ulkomaalaisena Sveitsissä elämiseen. Eräällä miehensä töiden takia Sveitsiin muuttaneella naisella oli mennyt totaalisesti hermo siihen, että häntä oli neuvottu työnhakupettymysten jälkeen aina vaan “nauttimaan Sveitsin hienoista maisemista”. 

Voi Geneve minkä teit - tai siis jätit tekemättä

Huumori oli minullakin usein koetuksella. Ranskassa asuva Helena Liikanen-Renger kirjoitti huhtikuisessa HS:n kolumnissaan, miten ulkomailla asuvat suomalaisäidit “opiskelevat ranskaa, tekevät vapaaehtoistyötä Suomi-kouluissa, kirjoittavat blogia tai tekevät erilaisia keikkahommia.” Valitettavasti mahdollisuuksien ikkuna oli minulle jotakuinkin ovisilmän kokoinen: kun kahden lapsen päivähoitoon olisi osa-aikaisenakin pitänyt varata tuhansia frangeja (1 Sveitsin frangi on 0,90 euroa), on selvää, ettei yhden palkansaajan perheessä ole siihen mahdollisuutta. Ranskantunnit jäivät yhteen tuntiin viikossa, Suomi-koulu tarjosi esikoiselle ainoan varhaiskasvatuskokemuksen ja äidille (ja kuopukselle) paljonkaivatun kahvi & croissant -hetken muiden mammojen kanssa mutta vapaaehtoistöitä ei voinut kuvitellakaan. Ja tämä blogintynkä, siihen ei enää riittänyt aikaa työnhauilta, jota tein sen muutaman tunnin viikossa minkä lastenkaitsemiselta kykenin.

Blogikirjoittelun sijaan iskin silloin tällöin Instagramiin jonkun tuommoisen yläreunassa olevan vuoristokuvan ja otin vastaan ihastuneita huokailuja, että kyllä sulla on siellä niin ihanaa. Ja kyllä noina hetkinä olikin. Viikonloppuretket vuoristomaisemissa toimivat minulla aika paljon paremmin mielenrauhan ylläpitäjänä kuin alussa siteeraamalleni brittirouvalle.  

Vuoret ja sikahintaiset cappuccinot jäivät yllättäen helmikuussa taakse, kun minut haluttiin nopealla varoitusajalla Brysseliin kevääksi töihin.

Siinä, missä Geneve tuntui koko syksyn jotenkin vieraalta ja etäiseltä, Brysselissä tunsin itseni heti kaupunkiin kuuluvaksi. Vaapuin aamuisin täyden metrojunan tangoissa kiinni samalla lailla kuin sadat muutkin lapsensa hoitoon vieneet, siististi pukeutuneet mutta hiuksensa hätäponnarille kietaisseet naiset tai vauvan puklut puvuntakin olalta huolimattomasti pyyhkäisseet miehet. Ravintolan tarjoilijat vaihtoivat vaivihkaa englantiin kun sönkötin tilaukseni ranskaksi ja saivat tuntemaan oloni tervetulleeksi. Vaikka brysseliläisillä tuntuu olevan kummallisia tapoja olla välittämättä kanssaihmisistä (kuulumisia jäädään vaihtamaan liukuportaiden yläpäähän vähääkään välittämättä, että alhaalta pukkaa päälle porukkaa, jotka sitten joutuvat tekemään kummallisia väistöliikkeitä), sillä samalla lailla suhtaudutaan kaikkiin mölisevistä nuorukaisista aina metroaseman rynnäkkökiväärein varustettuun vartijaan. 

Brysselin ratikkamuseo oli yksi muksujen suosikkipaikoista

Toisaalta rähjäinen Bryssel edesauttoi Geneven näkemisen taas uusin silmin palattuani Sveitsiin heinäkuuksi. Koirankakat siivotaan tarkkaan puistoista ja huomaavaisuus onkin enemmän muiden kadunkulkijoiden kuin ravintoloiden tarjoilijoiden ominaisuus. Tavallaan kiva näin päin, kun ravintoloissa syöminen on niin kallista ettei sitä juuri tule tehtyä ja olemme toinen toistaan ihanampien puistojen suurkuluttajia.

Piirtelin jo Kairossa ympyrämallia sen hahmottamiseksi, mitkä olosuhteet tekevät asuinpaikasta erilaisia tarpeita tyydyttävän. Siinä on kolme ulottuvuutta: ensimmäinen ulottuvuus on sosiaalinen ja kutsun sitä nimellä ihmiset, se käsittää sekä perheen että ystävät. Toinen on työ, joka voisi sisältää myös muun itsensä kehittämisen, kuten opiskelun ja vapaaehtoishommat. Kolmannen ulottuvuuden nimeäminen on monimutkaisempaa, mutta kutsutaan sitä nyt vaikka nimellä elämykset. Se sisältää sekä mahdollisuudet luonnossa liikkumiseen että kulttuuritarjonnan.

Kairossa meillä oli oikein hauskat sosiaaliset ympyrät ja kummallakin töitä. Se kolmas ulottuvuus sen sijaan jäi aivan liian vähäiseksi. Genevessä olen saanut valtavan paljon uusia, aivan mahtavia ystäviä. Sosiaalisesti täällä on siis vallan mainiota. Ja kuten sanottua, luontoretkeily on helppoa ja hengästyttävän hienoa. Taidetta ja kulttuuriakin on tarjolla, jos nyt ei aina maailman mielenkiintoisinta niin jotain kuitenkin. Mutta ei töitä, niitä ei nyt tällä kertaa löytynyt.

Brysseliin menin sitten puhtaasti tuon työ-ulottuvuuden jättämän tyhjiön imemänä. Elämyshommaa oli tarjolla ihan riittävästi siihen nähden, että aikaa sellaisille oli vain viikonloppuisin. Mutta se ihmis-pallura jäi aivan liian pieneksi puolison ollessa toisessa maassa ja sanoin kiitos ei jatkosopimukselle.

Niinpä pian, hyvin pian on tullut aika etsiä uutta tasapainoa noiden kolmen ulottuuvuden kesken. 

On tullut aika lähteä takaisin kotiin Helsinkiin.

Anteeks mun ranskani

Se oli kauhea tilanne. 

Olimme lähdössä Geneven kasvitieteellisen puutarhan leikkipaikalta ja keräilin hiekkalelujamme talteen. Lapio, kaksi muottia ja kastelukannu olivat jo löytäneet takaisin ämpäriin ja pakattu rattaisiin, mutta harava oli tuntemattoman pienen tytön kädessä. Huokaisin syvään ja lähdin hymy huulillani tyttöä kohti (Tässä puistossa suurin osa on tällä hetkellä ulkomaalaisia, ehkä tuo tyttö ymmärtää englantia). 

- Hi, I’m sorry but it’s ours and we are just about to leave. Could I have it back, please? 

Ojennan pikkuisen kättäni tyttöä kohti. 

Tyttö tuijottaa vakavana ja puristaa haravan tiukemmin käteensä. Vilkaisen epätoivoisena tytön isää, joka on syventynyt puhelimeensa. 

- Please? (En tiennyt pystyväni hymyilemään näin leveästi)

Tyttö ei tee elettäkään luopuakseen haravasta. Isä on muissa maailmoissaan puhelimensa kanssa. Meillä alkaa olla kiire hoitamaan asioita. Vilkuilen ympärilleni, ei aikuisia eikä muita lapsia lähettyvillä. Siispä katson tyttöä syvälle silmiin ja sihahdan: 

C’EST MON…! 

No niin, tyttö tipauttaa haravan maahan ja juoksee pois. Nappaan omaisuutemme ja poistun tulipunaisena paikalta. 

Merde!

Nyt on siis falafelit vaihtuneet erinomaisen monipuoliseen kasvispihvivalikoimaan, pyramidimaisema Mont Blancin lumihuippuun ja Land Cruiser joukkoliikenteeseen. Ilma on puhdasta hengittää ja lasten voi antaa kirmata vapaana puistoissa.

Asiat ovat siis hyvin, mutta yhdestä asiasta joudun ruoskimaan itseäni joka päivä: siitä, etten aikoinaan jatkanut yliopistossa aloittamiani ranskan opintoja. 

Toki täällä pärjää ihan hyvin peruskohteliaisuuksien, englannin ja elekielen sekoituksella, mutta olisi ihan kiva sanoa jotain mukavaa tädille, joka pysähtyy ihastelemaan pikku-A:ta ja jonka vuolaasta pölinästä erotan sanan “adorable”. Ja tietysti siitä olisi erinomaisen paljon hyötyä niin työnhaussa kuin talonmiehen kanssa asioidessa. Ja vieraiden lasten, m.o.t.

Ennen Kairoon muuttoa ajattelin rehvakkaasti, että opettelenpa nyt kahden vuoden aikana tuon arabian kielen niin on sitten jotain erityisosaamista. Innostus hiipui tavattuani riittävän monta YK:n työntekijää, jotka eivät ole oppineet puhumaan arabiaa, vaikka ovat asuneet maassa monta vuotta. Luovutin, enkä loppujen lopuksi edes yrittänyt löytää sopivaa kielikurssia. Putkimiehen kanssa asioinnin hoiti kotiapulaisemme ja töissä satunnaiset arabiankieliset viestit käänsi Google Translate. Aluksi riitti, että osasi sanoa taksikuskille “oikealle”, “vasemmalle”, “suoraan eteenpäin” ja “tässä!”, mutta sitten aloin käyttää taksimatkoihin Uberia ja navigointi siirtyi kuskin kännykän hoidettavaksi. Pikku-A:n synnyttyä viihdyin erinomaisen hyvin expat-kuplassamme enkä jaksanut murehtia sitä, että assimilaatiomme aste jäi miinusmerkkiseksi.  

Ranskan suhteen minulla ei koskaan ole ollut motivaatio-ongelmia, sillä olen ollut elämässäni useasti tilanteissa, joissa ranskasta olisi ollut kovasti hyötyä. Niistä ensimmäinen oli osa kolmantena pyöränä intialaisessa reppureissaajaparatiisissa, jossa kielitaitoinen matkakumppanini pokasi ranskalaisen näyttelijänretkun eivätkä he tohkeissaan malttaneet pitäytyä englannin kielessä yhteisellä illallisella. Seuraava taisi olla saamatta jäänyt EU-harjoittelupaikka, minkä jälkeen aloitinkin ranskan alkeet yliopistolla. Valitettavasti töiden ja luottamustehtävien lisäännyttyä jouduin karsimaan kaikki ei-pakolliset kurssit, ja niinhän se sitten hyvän alun jälkeen jäi. 

En kuulu niihin ihmisiin, jotka harmittelevat “englannin ylivaltaa”. Mielestäni on hienoa, että on yksi kieli, jota puhutaan laajasti kansainvälisissä yhteyksissä. Useimmiten puhekumppani on sellainen, jolle englanti on myös vieras kieli, joten puhujat ovat tasavertaisemmassa asemassa kuin jos käytössä olisi jomman kumman äidinkieli. <happamasti> Ja kohtahan se ei esim. EU:ssa ole juuri kenenkään äidinkieli </happamasti>.

Täällä ranskan taidottomuus aiheuttaa kuitenkin aivan eri fiiliksen kuin arabian osaamattomuus Egyptissä. Sitä tuntee itsensä vähän tyhmäksi. Kurssille siis.

Kirje Egyptille

Parahin Egypti, joka olet ollut asuinmaani melkein kaksi vuotta. Kirjoitan sinulle, koska aion ensi kuussa jättää sinut, lopullisesti. Lähtöni tapahtuu kevyin mielin mutta tunnen, että minun on järjestettävä ajatukseni yhteisestä ajastamme ja kerrottava ne myös sinulle.

Minua ei tuonut Niilin rannoille harrastuneisuus historiallisiin aarteisiisi eikä kuumat tunteet poikiasi kohtaan. Se, että valikoiduit perheeni asuinmaaksemme, oli sattumaa. Olisimme yhtä hyvin saattaneet päätyä johonkin Aasian suurkaupungeista tai etelämmäksi Afrikan mantereella. Paikkaan, jonne minusta olisi ehkä jäänyt palanen. On aavistuksen surullista, että lähden täältä kokonaisena.

Älä ymmärrä väärin. Sinussa on useita uskomattoman hienoja puolia, joita en lakkaa ihastelemasta. Olen itkenyt Dashurissa Taitetun pyramidin juurella silkasta mielettömyyden tunteesta. Voisin tuijottaa Tutankhamonin haudan aarteita tuntikaupalla Egyptiläisessä museossa ja miettiä, millainen ihminen faarao Akhenaten oli eläessään. Olen astunut toiseen maailmaan vain vetämällä syvään henkeä ja sukeltamalla Punaisen meren pinnan alle. Se maailma on värikäs, elävä ja erittäin huvittava.

Päällimmäinen tunteeni kohtaasi on kuitenkin, että emme olleet tarkoitettu toisillemme.

Olen jonottanut vesipulloa kioskilla, jossa myyjä on palvellut ohitseni kaikki egyptiläiset ja lähes sylkäissyt päälleni kun vuoroni on viimein tullut.

Olen pelännyt satasta tunneliin ajavassa taksissa, jonka kuljettaja lasittunein katsein on vaikuttanut lähinnä siltä, että on itse valmis siirtymään ajasta iäisyteen eikä välitä pätkääkään, jos mukana menee pieni lapsi vanhempineen.

Olen hämmästellyt, miten välinpitämättömästi niin moneen asiaan suhtaudutaan. Gizan pyramidien oppaat osaavat ottaa hauskan kuvan jossa pussataan Sfinksiä, mutta eivät tiedä Sfinksin ikää. Wadi Deglan suojelualueen harvat kitukasvuiset pensaikot ovat täynnä repaleisia muovipusseja piknikseurueiden jäljiltä. Kaupungilla ohiajavasta autosta voi jalankulkijan päälle lentää kakkavaippa.

Tunnen raivoa siitä, miten tyttäriäsi yhä edelleen kohdellaan: silvotaan, ahdistellaan ja mitätöidään.

On myös surullista, miten demokratiaa ja ihmisoikeuksia vaativat on vaijennettu. Keskustelin kerran erään Tahririn aukiolla vuonna 2011 leiriytyneen miehen kanssa. Kysyin, missä nuo demokratiaa vaativat ihmiset nyt ovat. “Kuolleita tai vankilassa”, hän vastasi - aihetta vältellen. En tiedä, kasvaako Downtownin uumenissa uusi kriittinen massa, joka on valmis yrittämään uudelleen, vai ovatko he kaikki luovuttaneet. Hän ainakin tuntui olevan.

Toisaalta, usein kun olen laskenut kalenterista päiviä siihen, että pääsen pois maankamaraltasi, ohikävelevä naisporukka huikkaa minulle sydämellisesti “Welcome to Egypt!”. Nuorten miesten joukko kaappaa esikoiseni syliin, jokainen haluaa kuvan hänen kanssaan (kaappaisivat varmaan vauvankin kantorepusta jos pystyisivät), koska hän on niiiiin cute. Ruokakaupan tsupparipoika tarkastaa ostosteni viimeiset myyntipäivämäärät ja vaihtaa tuoreempiin. Samaan aikaan kun kotimaassani hurrataan Alepan kauppakassi-palvelulle, minä klikkailen netistä tuoreet hedelmät, sushi-illallisen ja korin kaljaa kolmen vartin toimitusajalla. 

Eli paljon hymyä ja leppoisuutta on tähän aikaan myös mahtunut.

Jäät muistoihimme maana, jossa opettelimme YK-järjestöjen työtavoille ja pääsimme tekemään hommia Lontoossa opittujen asioiden parissa. Maana, jossa saattoi asua melko lailla tavallista lapsiperhe-elämää kaikenlaisista uhista ja jännitteistä huolimatta. Ja tietysti maana, jossa kujertava pikku kuopuksemme vietti ensimmäisen elinvuotensa.

Vien mukanani basaarista ostamani pienen Anubis-jumalan patsaan. Anubis auttoi vanhan valtakunnan faaraoita siirtymään tästä maailmasta tuonpuoleiseen. Minun Anubikseni auttakoon meitä siirtymään Egyptistä takaisin Eurooppaan ja kohti seuraavaa seikkailua!

Kotikaupungin katu oli hiekkainen tie

Kairon Ring Road viikonloppuna kun liikennettä on vähän. Vihreän auton lommo ei ole meidän syytä.

Tämä on kertomus siitä, mitä olosuhteet saattavat tehdä hipimmällekin ihmiselle.

Perheenlisäyksen myötä ihmiset alkavat kuulemma ostella autoja. Me ostimme pari vuotta sitten Pikku-H:n synnyttyä purjeveneen emmekä kokeneet omaa autoa tarpeelliseksi. Perhepiiristä löytyi auto lainaksi tarvittaessa ja asuimme Helsingissä ratikkaraiteiden varrella.

Olen vastustanut omistusauton hankintaa kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on puhtaasti ideologinen: en halua aiheuttaa ylimääräisiä hiilidioksidipäästöjä ilmaan, jos voin valita vähempipäästöisen kulkumuodon. Tiedän kokemuksesta, että jos auto kuitenkin sattuu olemaan pihassa, niin se tulee herkästi napattua alle silloinkin kun vaihtoehto olisi olemassa - jos se vaihtoehtoinen kulkumuoto tuntuu vähänkin työläältä tai on kurja sää. Toinen syy taas on auton aiheuttamat sivuvaikutukset: pelkään liikenneonnettomuuksia, vihaan tankkaamista ja feministimieheni pistäisi minut vaihtamaan joka toinen kerta renkaat koska eihän niitä pultteja munalla pyöritellä.

Yritimme aluksi elää autotta täällä Kairossakin. Se tarkoitti enimmäkseen sitä, että emme käyneet juuri missään. Busseihin ei ole asiaa lastenrattaiden kanssa ja lähimmälle metroasemalle (joka ei todellakaan ole esteetön) oli mahdottoman pitkä matka. Toisinaan siis soitimme vakiotaksikuskin, jolloin taas piti tietää tarkalleen, mihin aikaan haluaa lähteä ja milloin palata. Suurin ongelma Hamdy-kuskin suhteen oli kuitenkin se, että vaikka hän ajoi nätisti kaupungissa, maantiellä kaasujalkaa kutitti sen verran että pelkäsin kuollakseni. Toisinaan otimme lyhyitä matkoja varten kadulta taksin, jolloin lapsen istuin oli turvavöiden puuttuessa kiilattu kuskin taakse penkkien väliin - kolarissa se siis toimisi lähinnä heittoistuimena, ilman laskuvarjoa tosin.

Uutenavuotena vuokrasimme auton Hurghadan reissua varten, mutta menomatkalla puhjennut rengas aiheutti vuokraamon kanssa uskomattoman ja kalliin härdellin eikä vuokraaminen houkuttanut enää toista kertaa.

Vuoden mittaan saimme vähitellen tarpeeksemme säätämisestä ja inshallah-liikennekulttuurista, jossa ei tunnu olevan mitään väliä sillä miten ajaa ja onko turvavöitä, koska onnettomuuteen joutuminenhan on pelkästään Jumalan tahdosta kiinni. Maaliskuussa perheemme tädentyi ihanalla irokeesitukkaisella Pikku-A:lla, emmekä enää edes mahtuneet paikallisiin pieniin takseihin koko perheen ja turvaistuinten voimin.

Koska Kairon ilmansaasteista on pakko päästä edes toisinaan viikonloppuisin pois, päätimme ryhtyä osaksi ongelmaa ja ostaa auton.

Olin tietenkin ajatellut, että jos nyt sitten auto on hankittava, niin sellainen ketterä ja vähäpäästöinen sen olla pitää.

Diplomaattirekisterissä olevia käytettyjä autoja oli syksyllä kovin vähän markkinoilla, eikä meidän tarpeisiin ja budjettiin sopivaa löytynyt. Loppuvuonna M:n työnantaja pisti myyntiin kaksi autoa: vanhoja kunnon YK-mörssäreitä, Toyota Land Cruisereita. M ja työkaverinsa R kävivät neuvoa-antavilla ja tekivät autoista niin alhaiset tarjoukset kuin kehtasivat. Tammikuussa tuli viesti, että autot on meidän.

Olen tuntenut valtavia antipatioita isoja, paljon kuluttavia autoja kohtaan. Tämä meidän auto ei kuitenkaan ole se kaikkein eniten vihaamani citymaasturi, vaan ihan kunnon maasto-maasturi. Siinä ei ole keskuslukitusta eikä meikkipeiliä, mutta katolla on teline, johon voi virittää teltan.

Auton paperitöissä kesti ja kesti, huhtikuussa annoimme sille nimeksi Godot. Huomasin alkaneeni katsella kaihoisasti tienvarressa jököttäviä Land Cruisereita. Tulisipa jo meidän Godot!

Ja sitten se tuli. Lähdimme heti palmuklubille uimaan, aavikolle testaamaan maasto-ominaisuuksia ja automarkettiin pällistelemään. Jouduin myöntämään, että pidin autosta joka hetki enemmän. Auton ekstrapuskurit tuntuivat pelottavan pienempiä autoja hyvän matkan päähän. Jos joku liikenteessä törttölisi, niin minun lapseni olisivat turvassa. Mainio vehje!

Godot seisoo enimmäkseen parkkipaikallaan, sillä M menee töihin yhteiskuljetuksella. Godot on viikonloppuauto, jonka tärkein tehtävä on viedä meidät kaupungista pois päiväksi tai kahdeksi. Ja siinä se on hyvä.

Tarpeeksi kaukaa kun kuvaa niin se näyttää lähes pieneltä.

Auton hankintahinta ei tosiaan hirvittänyt. Arvatkaapas, mitä sillä ajaminen maksaa Egyptissä? M tankkasi siihen jokin aika sitten viitisenkymmentä litraa dieseliä.

Huoltoaseman letkumies ilmoitti hinnaksi 70 Egyptin puntaa, alle kymmenen euroa, sillä verojen sijaan polttoaineen hintaa tuetaan. Valtio käyttää tukiin enemmän rahaa kuin terveydenhuoltoon, koulutukseen ja infrastruktuuriin yhteensä.

Vie vähän pois autoilun tuomaa vapauden riemua, outoja kun ollaan.

Synnytysmaata valitsemassa

“Tyttövauvojen korvien reijitys ja poikavauvojen ympärileikkaus tehdään pian syntymän jälkeen rutiinina, joten jos et jostain syystä halua niitä niin muista sanoa siitä lääkärille.” “Vauva oli vartin vanha, kun hoitaja tuli käsi ojossa vaatimaan tippiä. Hän oli vihainen, koska verta oli tippunut lattialle ja hän joutuisi siivoamaan.” 

Kuulun Facebook-ryhmään, joka on tarkoitettu Egyptissä eläville, ei-egyptiläisille naisille. Heistä ehkä puolet on naimisissa egyptiläisen miehen kanssa ja loput on meitä muita. Yksi ryhmän kestoaiheista on synnyttäminen Egyptissä - onko se turvallista, millaisia sairaalat ovat ja millaista hoitohenkilökunta on. Monet kehuvat yksityissairaalojen siisteyttä ja mukavia lääkäreitä, mutta yleisin kommentti näissä keskusteluketjuissa loppujen lopuksi on “Mene kotimaahasi synnyttämään. Usko pois, et halua synnyttää Egyptissä”. Näiden kehotusten syy on yleensä omat tai tuttujen kokemukset tylystä kohtelusta, epäluulo hoitohenkilökunnan ammattitaitoa kohtaan tai ihan vaan se, että saa puhua omaa äidinkieltä ja tukiverkko lapsen synnyttyä on yleensä omassa kotimaassa laajempi.

En ennen oman lapsen saamista ollut ymmärtänyt, miten erilaisia ovat naisten odotukset ja kokemukset hyvästä synnytyksestä. Suomessa ystäväpiiriini kuuluu muun muassa Tammisaaren sairaalassa synnyttäneitä, joille tärkeää oli pienen sairaalan epälaitosmainen tunnelma ja lääkkeettömät kivunlievityskeinot. Toisille taas epiduraalipuudutus on portti positiiviseen synnytyskokemukseen.  Egyptissä puolestaan eräs saksalainen ystävättäreni totesi, että hänenelle tärkeintä oli se, että synnytyksessä on mukana sama lääkäri kuin jolla hän on käynyt tarkastuksissa koko raskauden ajan. Siksi hän halusi synnyttää Kairossa, Saksassa kun paikalla olisi ollut kuka tahansa päivystysvuorossa oleva lääkäri. Toiselle expat-ystävälleni ratkaisevaa oli puolison läsnäolo synnytyksessä, eikä hän halunnut ottaa tässä asiassa riskiä matkustamalla kotimaahansa.

Tuossa Facebook-ryhmässä naisia jakaa erityisesti suhtautuminen keisarinleikkaukseen, joita tehdään Egyptissä yksityissairaaloissa varsin paljon. Monet aprikoivat maassa synnyttämistä juuri siksi, että sektioon tunnutaan keksivän syy varsin helposti ja he ovat huolissaan siitä, ettei alatiesynnytystä pääse ehkä edes kokeilemaan. Eräs synnytyssairaala onkin jo profiloitunut sillä, että se mainostaa alatiesynnytyksen olevan samanhintainen kuin keisarinleikkauksen - synnyttäjä voi siis olla varma, ettei sektiöpäätöstä tehdä ainakaan rahastussyistä. Jotkut ryhmän naiset toisaalta raportoivat, miten hyvä juttu on se, että sektiopäätös tehdään nopeasti (“olin ponnistanut jo vartin eikä vauva ollut syntynyt”), eikä äitiä kiduteta pitkällä synnytyksellä. Eräs nainen ihmetteli, miksi kukaan edes haluaisi alatiesynnytyksen, koska “siinähän venyy paikat eivätkä varsinkaan arabimiehet voi sietää löysää naista”.

Tohtori Gamilin äitiysklinikan mainos Alexandriassa. Odottava äiti näyttää seesteiseltä,
mutta tohtorin tapa pidellä vauvaa ei herätä allekirjoittaneen luottamusta.

Ryhdyin keräämään kokemuksia raskaana olemisesta ja synnyttämisestä Egyptissä, kun raskaustesti näytti kesällä kahta viivaa ja mietin, missä lapsen olisi hyvä syntyä. Tarkastelin muiden naisten kokemuksia omaa hyvän synnytyksen näkemystäni vasten ja muistin, miten esikoista odottaessani ja varsinkin ulos ponnistaessani minulle tärkeintä oli turvallisuuden tunne - se, että synnytin maassa, joka on äidille ja vauvalle yksi parhaimmista maailmassa, ja lisäksi sairaalassa, jossa on maan parhain valmius ja ammattitaito jos jotain menisikin vikaan. Valaanlauluista ja synnytysammeista viis. Vaikka ensimmäinen synnytykseni oli nopea ja helppo, ja erittäin todennäköisesti minä ja tämä mahassa potkiva vauva selviäisimme Kairon synnytyssairaalastakin (tai jopa kotisynnytyksestä) elävinä, ymmärsin jo raskauden alkumetreillä etten pääsisi turvallisuushakuisuudestani yli ja varasin jo tuolloin paluulennon Suomeen tammikuuksi.

Seuraavaksi ajattelin vuokrata asuntovaunun ja parkkeerata sen viimeiseksi viikoksi Kätilöopiston pihalle, jotta ehdin varmasti ajoissa synnytyssaliin.

Jätteenkerääjien jäljillä

Kairoon muuttavaa suomalaista voi aluksi ahdistaa monikin asia – kuumuus, liikennekaaos tai vaikka vaikea vieras kieli. Minuapa ahdisti se, että kaikki roskat piti pistää samaan roskapussiin.

Lajittelemaan tottuneelle Kairon systeemi on hämmentävä: biojäte, muovipurkit, lasipullot, paperit ja metallit heitetään kaikki samaan pussiin ja joka yö tyhjentyvä jäteastia on rappukäytävässä heti hissin vieressä. Kovin montaa päivää en ehtinyt täällä keväällä olla kunnes ryhdyin selvittämään, mitä niille roskille oikein tapahtuu.

Jäteastioita hotellin pihalla Hurghadassa. Etsin tietysti paikkaa, mihin heittää tyhjä pahvinen pillimaitopurkki.

Suurimman osan kaupungin jätteistä on 1940-luvulta asti kerännyt zabaleeneiksi (garbage people) nimetyn yhteisön miehet. He kuljettavat jätteet asuinalueilleen, joissa jäte lajitellaan käsin. Kaikki raaka-ainekelpoinen jäteaines myydään eteenpäin ja ruuantähteet syötetään zabaleenien sioille. 90 prosenttia zabaleeneista on kristittyjä, joten he voivat pitää sikoja. 

Systeemi on jätteidenkäsittelyn näkökulmasta hämmentävän tehokas, jopa 80 prosenttia jätteestä menee jollain tavoin käyttöön. 2000-luvun alussa Kairon viranomaiset päättivät edistyksen nimissä ostaa jätepalveluita ulkomaalaisilta yrityksiltä, ja kolmen ylikansallisen firman kanssa tehtiin kymmenien miljoonien dollarien arvoiset sopimukset. Nämä yritykset pystyvät kuitenkin käyttämään hyväksi vain 20-25  prosenttia jätteestä, loput viedään kaatopaikalle. Vaivattomaan rappukäytäväkeräykseen tottuneet kairolaiset eivät olleet tyytyväisiä uuteen palveluun, koska firmat suostuivat keräämään jätteet vain keskitetyiltä jäteastioilta kadun varresta, ja palvelu maksoi asukkaille silti enemmän kuin mitä zabaleenien hoitamana. Lisäksi tietysti tuhannet ihmiset jäivät ilman elinkeinoa. Yritykset palkkasivat loppujen lopuksi zabaleeneja hoitamaan osan jätekeräyksestä perinteiseen tyyliinsä pitääkseen asukkaat tyytyväisinä, mutta kaupungin tekemät sopimukset raukeavat vasta vuonna 2017, minkä jälkeen tilannetta voi arvioida kokonaisuudessaan uudelleen. Zabaleenien etujärjestö The Spirit of Youth valmistautuukin parhaillaan tuohon aikaan ja auttaa yhteisöä yritysten perustamisessa ja asiakirjojen laatimisessa, jotta zabaleenit voisivat olla jätteenkeruussa virallisia sopimuskumppaneita.

Toinen iso takaisku zabaleeneille oli vuonna 2009 iskenyt sikainfluenssa, johon Egyptin hallitus Mubarakin johdolla vastasi määräämällä kaikki zabaleenien siat hävitettäväksi – huolimatta YK:n vastustuksesta ja siitä tiedosta, että N1H1-virus ei leviä samalla lailla eläimistä ihmisiin kuin lintuinfluenssavirus. Monet uskovatkin, että kyseessä oli ennen kaikkea uskonnollinen kiusanteko. Sikojen teurastus pisti zabaleenien jätteenkeräyksen sekaisin ja sianlihasta – joka kätevästi oli myyty turisteja palvelevien ravintoloiden tarpeisiin – saatavien tulojen menetys oli suuri. Siat palasivat takaisin zabaleeneille vasta armeijan suistettua Morsin vallasta.

Kiinnostuin zabaleenien elämästä ryhdyttyäni etsimään tietoa siitä, mihin tämän miljoonakaupungin jätteet oikein menevät. Monessa heistä kertovassa artikkelissa korostetaan, kuinka zabaleenit ovat ylpeitä työstään, vaikka se onkin epämiellyttävää ja ennen kaikkea terveydelle vaarallista. Jätteitä lajittelevat useimmiten naiset ja lapset, jotka eivät välttämättä käytä edes hanskoja työssään. Kansalaisjärjestöt ovat viime vuosina kuitenkin työskennelleet zabaleenien kanssa olosuhteiden parantamiseksi. 

Jätekasa jonkun kodin edessä odottamassa lajittelua

Meille tarjoutui viime viikonloppuna mahdollisuus käydä tutustumassa zabaleenien asuinaluelle Mokattamiin, ”Garbage Cityyn”, viime viikonloppuna. Kaupunginosaan johtaa pääväyliltä vain muutama kapea kuja, joita pitkin täydessä lastissaan huojuvat lava-autot tuovat jätteitä käsiteltäväksi ja vievät lajiteltua jätettä pois. Kävimme kierrätyskeskuksessa, jossa tehdään kierrätyspaperituotteita sekä vaatetehtaiden lahjoittamista ylijäämäkankaista mattoja ja käsitöitä. Kierrätyskeskuksen vieressä on myös päiväkoti ja koulu.

Tilkuista tehtyjä ihania pöllöjä. Näitä myydään muutamalla eurolla myös meidän naapurustossa kivassa pikku putiikissa. 

Seminaarisali, jossa muun muassa pidetään
rukoushetkiä ja esitetään näytelmiä

Toinen vierailun kohde oli kallioluoliin louhitut koptipyhimys Simonin kirkko sekä viereinen seminaarisali, jonka alla on luostari. Kirkkoon mahtuu jopa yli 10 000 vierasta kerralla, ja oppaan mukaan siellä käyvät myös monet muslimit hiljentymässä. 

Vierailukäynti oli muutoin mielenkiintoinen, mutta zabaleenien arkielämään tutustuminen jäi lähes kokonaan väliin. Kierrätyskeskuksen opas ehti kadota, ennen kuin ehdin kysyä, kuinka iso osa zabaleenien lapsista käy koulua tai miten terveydenhuolto on järjestetty. Valokuviakaan en saanut itse kylästä muutoin kuin pikkubussin ikkunan läpi. 

Yhden zabaleenin, muslimin tosin, tarinan voi lukea taannoisesta The New Yorker -lehdestä. 

Vaikka zabaleenit keräävät kaikki jätteet samasta paikasta, luonteeni ei edelleenkään anna periksi laittaa kaikkia jätejakeita samaan mustaan muovipussiin. Pyrimme laittamaan ruuantähteet erikseen, samoin pahvit, lasit ja muovipullot. Ehkä meidän zabaleenimme vaimo kokee sen edes pienenpienenä helpotuksena päivittäiseen lajittelu-urakkaansa. 

Kotiäitikummajainen

Takana on kohta kolme kuukautta kotiäitinä Kairossa. Tänä aikana Pikku-H, nyt 14 kk, on muun muassa oppinut käymään potalla (jos arvaamme oikein vessahädän ajoituksen) ja sanomaan painokkaasti KIITTI kun hänelle annetaan jotain.

Suomessa keskustellaan kovasti lastenhoidon järjestämisestä. Miten hoitovapaat vaikuttavat äitien urakehitykseen ja eläkekertymään ja mikä hoitomuoto on lapsen kannalta paras. Edustan itse sitä näkemystä, että äitejä tulisi kannustaa töihin ja isejä kotiin, sekä äitien urakehityksen ja perheen sisäisten tuloerojen kaventamisen että tasa-arvoisen vanhemmuuden vuoksi. Päiväkotihoidon paremmuutta perustellaan myös lapsen oikeudella laadukkaaseen varhaiskasvatukseen, mutta itse en lähtökohtaisesti pysty näkemään kotihoitoa lapsen kannalta jotenkin huonompana vaihtoehtona. Uskon, että niin kotona kuin päiväkodissa voi kasvaa tyytyväinen ja onnellinen lapsi.

Myy-lusikka mansikkasopassa

Koska nyt on kovin muodikasta pohtia äitiyttä, siihen liittyviä yhteiskunnallisia rakenteita sekä äitiyden identiteettikysymyksiä, heitän minäkin lusikkani soppaan.

Blogeissa käydään kuumana keskustelua kotiäitiydestä ja uraäitiydestä. Kotiäitiyden valinneet harmittelevat, ettei yhteiskunta tue heitä tehtävässään. Kotihoidon raha on pieni, eikä arvostusta tule kaikilta. Uraäitejä taas syyllistetään lapsensa hylkäämisestä päiväkoteihin – johon he vastaavat huomauttamalla, että ovat paras mahdollinen äiti lapselleen, jos saavat tehdä itselleen tärkeäksi kokemaansa työtä kodin ulkopuolella.

Minä ajattelin olevani juuri se sellainen äiti, joka vanhempainvapaan päättyessä painelee into pinkeänä takaisin duuniin ja päästää puolisonsa muutamaksi kuukaudeksi kotiin pikkuista hoitamaan, kunnes hän – siis lapsi – on tarpeeksi kypsä päiväkotiin. Ei vain ansioiden ja ihanteiden vuoksi, vaan ennen kaikkea siksi, etten hankkinut kahta maailmanpelastuksen maisterintutkintoa ollakseni monta vuotta kotona kuuntelemassa muumilauluja. Koska tässä nyt kävi miten kävi, muumilaulut soi ja olen kotiäiti par excellence, yritän asennoitua uuteen rooliini ja viihtyä siinä.

Ja mikäpäs tässä: lapsi on järjettömän ihana. Hän laulaa, tutkii ympäristöään ja syö hyvällä ruokahalulla kokkaamiani ruokia (täältä ei saa valmisruokia, joten teen lähes kaiken itse). Koen olevani tietyllä tapaa todella onnekas, kun saan vaan olla tuon ihmeellisen pikkuihmisen kanssa päivät pitkät, tarvitsematta huolehtia perheen toimeentulosta. Maailmanparannuspuuhani jää nyt lähinnä siihen, että valmistan joka aamu puolisolleni aamiaisen, jotta hän jaksaa taistella Lähi-idän HIV-epidemiaa vastaan.

Kestovaippoja kuivumassa

Olisikin suuri houkutus liittyä niiden joukkoon, jotka vaativat kotiäitiyden näkemistä loistavana CV-merkintänä ja vaiheena kehittää työelämän vaativia taitoja: monipuolisten ja terveellisten aterioiden suunnittelu edellyttää monien seikkojen yhtäaikaista huomioimista, kestovaippatalouden pyykkirumba vaatii ahkeruutta ja pitkäjänteisyyttä – ja pääseepä tässä tekemään ihan esimieshommiakin kun taloudessa pyörii kotiapulainen. Sosiaaliset taidot kehittyvät monikulttuurisessa porukassa expat-äitien tapaamisissa ja ulkomaankieliäkin joutuu puhumaan.

Ja pöh. Allekirjoitan täysin Anu Silfverbergin Äitikortti-kirjan toteamuksen: ”Kuka tahansa, joka on kokeillut sekä palkkatyötä että kotivanhemmuutta, tietää, että nämä ovat kaksi eri asiaa. Kotona olo lasten kanssa voi olla raskasta; se voi olla tylsää tai palkitsevaa. Melkein aina se on äärimmäisen työlästä. Mutta se ei tarkoita, että kaikki maailman asiat ovat työtä, jos ne ovat raskaita, tylsiä, palkitsevia tai työläitä."

Ei tämä työstä käy. Kyse on ihan tavallisesta ihmiselämästä, joka minun kohdallani ei ole ollut edes erityisen työlästä. En ole ikinä ottanut näin rennosti kun nyt, vaikka aikaa esimerkiksi kirjan lukemiseen ei tahdo löytyäkään.

Entä sitten se identiteettipuoli? Olen ajatuksissani uraäiti, joka nyt vaan sattumalta heittää keikkaa kotiäitinä, koska puoliso sai niin hienon työmahdollisuuden. Vaikeita hetkiä ovat ne, kun selaan Facebookia ja näen tuttujen pienten lasten äitien raportoivan mielenkiintoisista työpäivistään ministeriöissä, tutkimuskeskuksissa ja järjestöissä – niissä paikoissa, joissa haluaisin itse työskennellä. Silloin kirpaisee.

Sen lisäksi, että kotimaahan jäi uraa tekeviä ystävättäriä, Suomesta YK:n apulaisasiantuntijatehtäviin valittava on nykyään lähes aina nainen. Ulkoasianministeriön julkaisema opas apulaisasiantuntijoiksi lähteville on myös kirjoitettu tästä lähtökohdasta. Siinä käsitellään apulaisasiantuntijan puolison – yleensä miehen – viihtymistä huomauttaen, ettei hän välttämättä sopeudu ”kotirouvan” elämään tai ole tottunut pelaamaan golfia päivästä toiseen. Teksti jättää onton olon. Oletetaanko naispuolison sopeutuvan ilman ongelmia vai ovatko rakenteet muuttuneet yhtäkkiä niin, että koko naispuolinen kotirouva on jo historiaa? Olenko kummajainen?

No, arvaatte jo, että haen parhaillaan täällä Kairossa töitä. Kokonaan oman blogikirjoituksen voisi kirjoittaa tämän kaupungin työmahdollisuuksista. Ympäristö- ja kehitysyhteistyöalan ihmistä ei varsinaisesti revitä käsistä. Sen sijaan erään expat-foorumin mukaan täällä olisi huutava tarve länsimaissa oppinsa saaneelle lemmikkieläinten trimmaajalle.

Jotenkin tämä liittyy resurssien epätasaiseen jakautumiseen ja kasvavaan kuiluun rikkaiden ja köyhien välillä, mutta nyt on mentävä hakemaan pyykit koneesta.

Arjen suurin haaste

Osallistuin Facebookissa arkikuvahaasteeseen. Ensimmäisen päivän kuvani oli kotimme kylppäristä, jossa pyykkikone pyöri ja Pikku Myy -pyyhe roikkui naulassa. Ystäväni O kommentoi, että eipä näytä kovin eksoottiselta. Tosiaan, kuva olisi voinut olla mistä päin maailmaa tahansa.

Jäin siitä pohtimaan, mikä asia arjessani on kaikista eksoottisinta – eli eniten eri lailla Suomeen ja Helsinkiin verrattuna. Päädyin siihen, että suurin ero liittyy liikkumiseen, liikkumisen mahdollisuuteen ja helppouteen.

Miten näppärää Helsingissä onkaan lähteä keskustaan asioille! Lapsi rattaisiin ja tepastelu ratikkapysäkille. Neloset kulkee muutaman minuutin välein. Esteetön nousu ratikkaan ja ilmaiseksi Aleksanterinkadulle. Kaupungilla samoilu käy kätevästi, hissit ja liuskat löytyy joka paikasta. Paluu Kampista bussilla, niin ikään matalalattiamallia. Jos ekaan bussiin ei mahdu, seuraava tulee parin minuutin päästä. Matkan raivostuttavin vaihe vanhalla kotimatkallamme on tien ylitys Munkkiniemen aukiolla, jossa joka ikinen kerta autot ajaa punaisia päin.

Täällä olen melko jumissa.

Rattaiden kanssa on ylipäänsä hankalaa, koska jalkakäytävät ovat kaikkea muuta kuin esteettömiä: tiessä on jos jonkinlaista kuoppaa ja tonttien reunalla saattaa olla pieni muuri erottamassa reviirit toisistaan. Risteyksissä on harvemmin luiskaa, ja korkeusero voi olla suuri. Ratkaisu tähän on kävellä autojen seassa tai valita kantoreppu. Lämpötilan kohotessa yli kolmenkymmenen asteen jälkimmäinen vaihtoehto ei yksivuotiaan kanssa enää kovasti houkuta.

Meidän asuinalueella Zamalekissa liikkuminen nyt joka tapauksessa sujuu mitenkuten, autojen seassa nyt ainakin. Täältä pois pääsy menee oikeasti hankalaksi.

Bussien reiteistä minulla ei ole mitään havaintoa. Bussit tulevat varmaan kyseeseen vasta sitten, kun selviän edes auttavasti arabian kielellä. Jonotan yhä kurssille, joten siinä voi mennä jonkin aikaa. Pieniin ja täynnä kulkeviin busseihin on sitten turha edes kuvitella raahaavansa rattaita.

Taksilla voisi hurauttaa halvalla minne vaan. Ongelmaksi muodostuu se, ettemme halua kuljettaa Pikku-H:ta autossa ilman turvaistuinta. En siis voi napata tuosta vaan taksia lennosta, vaan paikalle pitää soittaa tuttu kuski, jolla on autossa turvavyöt. Ja sopia, että hän odottaa autonsa ja turvaistuimen kanssa sen aikaa, että saan asiani hoidettua. Se ei sitten enää olekaan mitenkään halpaa.

Bogotan entisen pormestarin, Enrique Penalosan kerrotaan tokaisseen, että ”kehittynyt valtio ei ole paikka, jossa köyhät ajavat omilla autoillaan. Se on paikka, jossa rikkaat käyttävät julkista liikennettä”. Niinpä. Monia niin sanotun globaalin etelän maiden kaupunkeja on rakennettu vain autokansaa ajatellen. Ja kun vauraus on lisääntynyt, autot ovat lisääntyneet, mutta julkinen liikenne on rempallaan.

Kairossa on metroverkko, mutta se ei valitettavasti yllä vielä meidän kulmille. Zamalekiläiset nimbyt vastustavat metroasemaa, koska sen pelätään vähentävän alueen hienostostatusta ja sitä pidetään turhana, koska ”kaikilla zamalekilaisilla on auto”. [Tähän sellainen keskustelufoorumeilta tuttu hymiö, jolla on ymmyrkäiset silmät]

Toissa viikonloppuna kävelimme kuitenkin muutaman kilometrin metroasemalle ja otimme junan toiselle expatien suosimalle asuinalueelle, Maadiin. Aikamme siellä palloiltuamme paluumatka samaa reittiä ei houkutellut pitkän kävelyn vuoksi - eikä taksikaan, turvaistuimen puuttumisen vuoksi. Ratkaisu: soitimme Niilin varteen taksiveneen.

Taksivene vei meidät vikkelästi Zamalekiin. Pikku-H hihkui ihastuksissaan koko matkan. Reissun jälkeen meitä jäi arveluttamaan vain se, että lapsestamme, joka lähti ensimmäiselle purjehduslomalleen alle kolme kuukautta vanhana, kuoriutuukin moottoriveneilijä.

Liikenne Niilillä on hämmästyttävän vähäistä ottaen huomioon katujen ruuhkat. Voisi kuvitella, että kiireiset liikemiehet käyttäisivät enemmänkin nopeita taksiveneitä. Joella operoi edullinen vesibussi, mutta emme ole vielä saaneet selvää sen pysähdyspaikoista ja reiteistä. Muut veneet ovat värikkäästi valaistuja party boateja ja perinteisiä felucca-purjeveneitä, joilla purjehditaan vallitsevien pohjoistuulten avulla ylävirtaan ja palataan virran mukana takaisin.

Felucca-veneitä auringonlaskun aikaan

Kokonaan toinen juttu on sitten se, että minnekä minä arkipäivisin Pikku-H:n kanssa oikein menisin? Ei tuolla Downtownissa ole sen ihmeempää oleskelupaikkaa. Pienet puistonriekaleetkin ovat lähinnä täällä meidän saarella. Kairon kotiäidit kuluttavatkin aikaansa jättimäisissä ostoskeskuksissa, jotka taas ei jaksa minua houkuttaa. Parempi siis pysyä kotisaarella ja totuttautua ajatukseen, että liikkumisen piiri on nyt pienempi. 

P.S. Toistaiseksi käyttämämme taksikuskimme Hamdy on muuten mainio mies. Linkin videosta on kyllä melko paljon aikaa. Mies on nykyään vanhempi ja auto uudempi, mutta Kairossa näyttää samalta.

Vaaleista ja vaaroista

”Ootte te rohkeita”. Tämä oli yleisin viesti, jonka kuulin kerrottuani, että muutamme Kairoon kahdeksi vuodeksi. Riippuen keskustelukumppanini sijoittumisesta Lähi-itään suhtautuvalla janalla (toisessa ääripäissä pelokas ja toisessa reipas), tarkemmat reaktiot vaihtelivat ”oi se on niin upea kaupunki ja siellä on NIIN ihanaa ruokaa” -tyyppisestä ihastelusta kohteliaisuuden alle piilotettuun kauhisteluun siitä, että viemme pienen lapsen lähes sisällissodan partaalla olevaan maahan.

Toki maan poliittinen tilanne huolestutti, ja huolestuttaa edelleen – mutta ei ehkä enää niinkään oman turvallisuutemme näkökulmasta vaan ennemminkin Egyptin demokratiakehityksen. Aika pian minulle alkoi hahmottua, että mielenosoitukset ovat hyvin paikallisia ja usein tiedossa etukäteen. Niitä pitää vaan välttää. Maaliskuisen yliopistolla tapahtuneen ja kuolonuhrejakin vaatineen kahakan aikaan olimme kymmenien kairolaisten kanssa kahvilassa juomassa mansikkapirtelöä.

Viime viikonloppuna kävimme Tahrir-aukion lähellä sijaitsevassa Egyptiläisessä museossa, jossa on hengästyttävä kokoelma faaraoiden hauta-aarteita. Museosta lisää myöhemmin, mutta samalle päivälle oli ennustettu Muslimiveljeskunnan mielenosoituksia eri puolille kaupunkia. Museolle johtava tie oli täynnä panssariautoja ja tankkeja, jokaisessa sotilaat valmiina toimiin. En tohtinut napata niistä kuvaa, mutta tästä Lonely Planetin nettiartikkelista näkee, miltä se näytti. Maan johdossa oleva armeija on todella isosti vastustamassa Muslimiveljeskunnan toimia. Yhtään mielenosoittajaa emme nähneet.

Tämä armeijan ristiretki näkyy katukuvassa presidenttiehdokas al-Sisin suurina julisteina, jossa luvataan putsata maa ”terrorismista” sekä valtiollisen televisiokanavan Nile TV:n jatkuvana ”terrorismia” käsittelevänä uutisvirtana. Kirjoitan sanan terrorismi lainausmerkeissä, koska kyse on ennen kaikkea retoriikan tasolla tapahtuvasta kampanjoinnista. On nimittäin todella vaikea muodostaa käsitystä siitä, millainen liike Muslimiveljeskunta loppujen lopuksi on. Sen piiriin kun näyttää mahtuvan niin maltillisia, köyhien puolesta kampanjoivia ja hyväntekeväisyysjärjestöjen kautta toimivia henkilöitä kuin väkivaltaisiin iskuihin syyllistyneitä radikaaleja islamisteja – joiden vuoksi veljeskunta on nyt julistettu laittomaksi. 

Pelkäänpä, ettei terrorismipuheet ja veljeskunnan demonisointi ole kestäviä ratkaisuja väkivaltaisuuksien lopettamiseksi ja Egyptin kehityksen tukemiseksi. Välillä tulee jopa sellainen olo, että maan johdossa oleva armeija suorastaan janoaa ”jotain ammuttavaa”, ja siksi vastapuolta on härnättävä, jotta se erehtyisi tekemään väärän liikkeen. Tannoiset, yli viidellesadalle Muslimiveljeskunnan jäsenelle ilman kunnollista oikeudenkäyntiä annetut kuolemantuomiot ovat karmea osoitus nykyisestä hirmuvallasta. 

Al-Sisi voittanee vaalit, hänestä on jotenkin onnistuttu rakentamaan kansalaisten pelastajan muotokuva. Omasta näkökulmastani miellyttävimpänä ehdokkaana näyttäytyy Hamdeen Sabahi, maltillinen journalisti ja runoilija, jonka mielestä egyptiläisillä tulisi olla oikeus kahdeksaan asiaan: asuntoon, terveydenhuoltoon, ruokaan, ilmaiseen koulutukseen, työhön, reiluun palkkaan ja puhtaaseen ympäristöön. Sabahilta puuttuu kuitenkin taustaltaan kampanjaa tekevä puoluekoneisto, minkä vuoksi hänen uskotaan jäävän statistiksi – tai vetäytyvän viime metreillä al-Sisin hyväksi. Vuoden 2012 vaaleissa hän jäi kolmanneksi, muutaman prosenttiyksikön päähän toiselle kierrokselle menneistä Mohammed Morsista ja Ahmed Shafikista.

Vaalien klovnin tittelin myönnän meidän kaupunginosan paikallisvaikuttaja Mortada Mansourille, joka presidenttinä kieltäisi Twitterin ja Facebookin sekä alkoholin myynnin, koska ei halua nähdä juoppoja kaduilla. Silläpä nämä tämän maan ongelmat nuorison kouluttamattomuudesta järkyttäviin ilmanlaatuongelmiin ratkaistuu sitten.

Mutta takaisin meidän elämään täällä. Emme ole törmänneet ulkomaalaisiin kohdistuvaan negatiiviseen huomioon. Ihmiset toivottelevat tervetulleeksi Egyptiin ja Pikku-H herättää valtavasti ihastusta. Kairolaiset nuorista naisista vanhoihin pappoihin tulevat paijaamaan ja jopa pussailemaan lasta.

Egypti on surullisenkuuluisa naisiin kohdistuva häirinnästä, mutta olen itse toistaiseksi säästynyt siltä. Meidän kulmilla on totuttu vaaleaihoisiin naisiin - ja uskon, että lapsen kanssa liikkuminen vähentää huutelua.

Sehän jo tiedettiin, että vaarallisin asia lähes kaikkialla maalmassa on liikenne. Ja täällä mennään klassisesti yhtä liikennesääntöä noudattaen: se, jolla on isoin menopeli, menee ensin. Kenkää käyttävä on siis hierarkian viimeinen. Älkää siis pelätkö puolestamme lukiessanne Kairon mielenosoituksista. Toivokaa, että meillä soi päässä Lasten liikennelaulu.  

Taas mennään

Tämän blogin kirjoittaminen jäi kesällä 2012 gradun kirjoittamisen jalkoihin. Tuli muutto Suomeen ja uusi työ vei mukanaan. Vuonna 2013 syntyi ihana ilopillerimme pikku-H, ostimme Alibi-nimisen purjeveneen ja jännitimme uuden asuintalomme valmistumista. Tänä vuonna jouduimme jättämään kaksi viimeksimainittua joksikin aikaa taaksemme, sillä M sai töitä YK:lta. Muutimme Kairoon.

Herätän nyt tämän blogin uudelleen henkiin, sillä monet ovat sanoneet, että olisi mukava lukea elämästä Egyptissä. Yritetään.

Löysin läppäriltä blogin viimeiseksi päivitykseksi tarkoitettua tekstiä. Tämä jäi syksyllä 2012 kesken ja julkaisematta, mutta palataan nyt vielä hetkeksi Lontoon tunnelmiin.

Epilogi 

Lontoo loppui ihan liian nopeasti. Ihan liian nopeasti tuli se viimeinen ilta, jolloin pyöräilimme halki Angelin ja Cityn, Tower Bridgen yli Deptfordiin viemään polkupyörät Setä N:n luokse. Söimme high streetin vietnamilaisessa friteerattuja jelly fisheja ja kuuntelimme viereisen synttäriporukan karaokelaulua. Sellainen tyypillinen Deptfordin ilta. Sieltä me opiskeluvuoden aloitimme ja sinne sen myös päätimme.  

Elokuun viimeisen torstain aamuna palautimme gradut ja joimme Lincoln's Inn -puistossa shampanjaa. Samana iltapäivänä pakkasimme viimeiset kamat, siivosimme kämpän ja juutuimme kimpsuinemme ja kampsuinemme ensin ruuhkaan, sitten check in -jonoon ja lopuksi turvatarkastukseen. Kaksihenkinen mustalaisleirimme ehti kuitenkin viimeisellä minuutilla lentokoneeseen.  

Koneen käytävällä sain esimakua tulevasta: latriinista palatessani noin nelikymppinen suomalaismies löi minua vahingossa kyynärpäällä mahaan. Vuolaiden pahoittelujen - jotka olisivat seuranneet jos tämä olisi tapahtunut Lontoon metrossa - sijaan mies sanoi "Oho". 

Oho. 

Halusin mennä sanomaan koneen kapteenille, että käännytään jooko takaisin Heathrowlle, en halua mennä Suomeen. 

Onneksi kotimaa ei ottanut vastaan kauttaaltaan töykeästi. Uudella työpaikallani (jossa aloitin noin kymmenen tuntia kotiinpaluun jälkeen) on ollut mukavaa ja heti ekana Helsingin lauantaina juhlittiin rakkaan siskoni häitä. 

Mutta miksi Lontoo oli niin hyvä paikka olla?  

M muotoili asian hyvin muistaakseni joskus joulun tienoilla. Mehän olemme ihmisiä, joita vaivaa krooninen matkakuume: alkaa ahdistamaan, jos ei välillä pääse ajamaan vierailla metroilla, eksymään uudessa kaupungissa tai ihmettelemään erilaista luonnonympäristöä. Lontoossa tuo kuume oli yllättäen kokonaan pois, ei ollut tarvetta mennä minnekään. Lontoo oli itsessään se seikkailu. Aina löytyi uusia kaupunginosia joihin eksyä, erikoisia ravintoloita tai jotain jännää tekemistä. 

(Teksti loppuu tähän. Mielessä on varmaan ollut myös muita syitä, mutta en näköjään ole ehtinyt niitä kirjoittamaan.)

Kuva: kotikaupunginosamme Zamalek

Nyt siis kotikaupunkina on toinen miljoonakaupunki. Tämä ei ole ollut rakkautta ensi silmäyksellä, mutta ei myöskään kovin kummoinen kulttuurishokki. Katsotaan, miten suhde Kairoon kehittyy.

Urheilujuhlan tuntu

Meidän perheessä ei ole ollut tapana seurata urheilua. Isältäni on muun muassa mennyt ohi jotkut olympialaiset enkä itse vieläkään muista, miten paitsio määritellään. Isoimpiin urheilukisoihin liittyvät muistoni pystyn laskemaan yhden käden sormilla, lista tulee tässä:

1. Varhaisin muistoni on Galgaryn talviolympialaisten pariluistelun seuraaminen. Siellä oli yhdellä (muistaakseni) neuvostoliittolaisella naisella aivan hurjan nätti lemmikinsininen puku ja toivoin kovasti sen parin voittavan. En muista, miten kävi.

2. Sitten oli se kun Toni Nieminen hyppi voitokkaasti kauhean pitkiä mäkihyppyjä, mutta mitkä kisat ne oli?

3. Taisin kyllä katsoa vikan erän siitä jääkiekkomatsista, kun Suomi voitti ekan kerran MM-kultaa. Ja taisin katsoa vikan erän myös siitä jääkiekkomatsista, kun Suomi voitti tokan kerran MM-kultaa. Jääkiekko on ylipäätään varsin epäkiinnostava laji: ukot on kuin avaruuskävelylle pukeutuneita (= ei silmänruokaa lain) ja jääkiekkoa pelataan muutenkin vain kuudessa maassa: Suomessa, Ruotsissa, Venäjällä, Kanadassa, Jenkeissä ja Tsekeissä. Tiesittekö muuten, ettei The Guardianin urheilusivujen Sports A-Z-osastossa ole ollenkaan kohtaa ”ice hockey”. Hihhih.

4. Olen kerran ollut katsomassa vakavaa jalkapalloa, se oli Buenos Airesissa Boca Juniorsin matsi. Täällä Islingtonissa harkitsin että pitäisi ehkä mennä katsomaan kotijoukkueen Arsenalin peli tuohon niiden valtavalle stadionille, mutta lippujen hankinnasta ilman jotain klubikorttia ei ota erkkikään selvää.

Ja viidettä ei just tule mieleen mutta urheilu-uutisista luen kyllä aina Sari Multala -jutut ja haaveilen omasta Laser-jollasta.

Mutta. Palasin siis kahden kuukauden Aasian-reissultani kaupunkiin, jossa on parhaillaan meneillään kesäolympialaiset. Se vaikuttaa elämääni niin, että jos vahingossa eksyn pyöräilemään olympiakaistalla, voin saada 130 punnan sakot. Siis ihan vaan pyöräilystä. Ja ilmeisesti sakot voipi napsahtaa myös, jos mainostaisin blogiani kirjoittamalla tähän ”Kesä 2012” englanniksi.

No, juhlatunnelmaan päästiin torstaiaamuna viime viikolla, kun heräsimme aamulla kadulta kantautuvaan älämölöön ja diskojytään. Cally Road oli liputettu värikkäin viirein ja pian sieltä ajoikin kisojen sponsoriautoja ”Hello Islington!” -kyltein ja niiden perässä olympiatuli. Nyt on sekin nähty, eikä tarvinnut kuin loikata olkkarin ikkunasta etuparvekkeelle. (Parvekkeelle kun ei ole ovea.)

Siinä se soihtu menee!

Vaan pitihän sitä vähän lähteä ihmettelemään itse kisatouhuja. Lajinvalinta oli helppo, koska ilmaiseksi piti päästä: maantiepyöräily. Sitä paitsi koko Britannia oli vielä lauantaiaamupäivällä ihan täpinöissään miesten pyöräilystä, koska hipsteripulisonkinen maanmies Bradley Wiggins oli juuri voittanut Tour de Francen ja uhosi auttavansa vikkeliin sprintteihin kykenevän kaverinsa Mark Cavendishin olympiakullalle. Päätimme polkea Richmond Parkiin katsomaan touhua.

Sijoituimme taktisesti Richmond Gatelle, jossa yhteensä 240 kilometrin reitti tekee lähes terävän kulman. Ajateltiin, että niiden on pakko ajaa siitä hitaasti. Tunnin odottelun jälkeen ohi ajoi ensin ainakin kolmekymmentä kyttää ja sitten – Viuh! Viuh! Viuh! - pyöräilijät viuhahti kahdessa sekunnissa silmien edestä. Kaikki paitsi sveitsiläinen Fabian Cancellara -parka, joka ei hoksannut kääntyä vaan tömähti päin aitaa.

Olin unohtanut kameran kotiin ja kännykästä loppui muistikortti kun yritin ottaa viuhahduksesta videota. Onneksi kaikkien huoltoautojen jälkeen tuli vielä yksi argentiinalainen kilpailija, joten cracias vaan hänelle, että sain edes yhden näpsyn muistoksi tapahtumasta. Jäimme salakuuntelemaan tuloksia viereisen seurueen radiosta ja huonostihan siinä briteille sitten kävi. Onneksi Lizzie Armitstead sotki tänään hopealle, kansakunnan orastava kiinnostus pyöräilyä kohtaan ehkä säilyy.

Siinä se argentiinalainen menee!

Nyt on olympialaiset suoritettu. Saatanpa kuitenkin vähän katsoa purjehdusta netistä tulevina päivinä. Gradustakin puuttuu enää 8000 sanaa.

Fillarikisassa oli fillariambulanssit.

Mangon taikaa

Mangokauppa Bettiahissa

"Bihar ei ole kiva!", huudahti Incredible India -julistein varustetun turisti-infon kaveri Delhissä, kun jouduimme taksikuskin kanssa kysymään reittiä hotellilleni ja menin mainitsemaan, minnepäin olen matkalla.

Eikä se ihan väärässä ollut. Biharin kaupungit ovat meluisia ja haisevia likakasoja on siellä täällä. Joka paikka on täynnä roskaa. Miehet pissii siellä  täällä  kaduille vaikka ovat ihan selvinpäin. Liikenne on kaaottista. Asioiden järjestäminen on hidasta ja hankalaa.

Yksi kiva asia tästä paikasta on joka tapauksessa helppo keksiä: mangot. Bihar on kuuluisa mangoistaan, eikä suotta. Ihanat keltavihreät möllykät ovat mehukkaita ja makeita, ja kadunvarret ovat täynnä mangonmyyjien kärryjä. Kilo suosikkihedelmiäni maksaa alle euron.

Seuraavaksi mieleen tulee granaattiomenat ja litchit. Ja toki täältä, kuten kaikkialta maailmasta, löytyy paljon mukavia ihmisiä.

Olen nyt siis kahden opiskelukaverini, S:n ja S:n kanssa Biharissa keräämässä graduaineistoani. Vietimme pari viikkoa Biharin pohjoisimmassa districtissä West Champaranissa ja kävimme haastattelemassa ihmisiä kolmessa kylässä. Mielenkiintoista, mutta välillä vähän uuvuttavaa yli 40 asteen lämmössä.

Biharilainen pikkutytto

Bihar on köyhimpiä Intian osavaltioita ja tutkimusalueellamme on vaikka mitä ikävää: jokavuotiset tulvat tuhoavat satoa, lapsia joutuu ihmiskaupan uhreiksi ja valtasuhteet pitävät köyhimpiä kurjuudessa. Oma tutkimustehtäväni on selvittää, mitä luonnonvaroja kylien väki käyttää hyväkseen ilmastonmuutokseen sopeutumisessa, mitä niiden ylläpitäminen edellyttää ja mitä esteitä niiden käyttämiselle on. Toinen S tutkii ympäristökatastrofi- ja kehitysohjelmien yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia ja toinen S keinotekoisia tulvaesteitä.

Yksi tutkimuskylistamme

Tutkimushommat jäi omalta osaltani muutamaksi päiväksi tauolle, kun kävi niin mahtava juttu, että M sattui matkustamaan Nepaliin kehy-hommiensa ja oman gradunsa vuoksi. Bettiahista, jossa asuin kenttätöiden ajan, on Kathmanduun linnuntietä mitattuna matkaa vain 130 kilometriä. Vaan toisinaan lähelle on pitkä matka.

Olin toivonut pääseväni lähtemään reissuun aikaisin aamulla, mielellään kuuden maissa, mutta kun ei kellään muulla mikään kiire ollut minnekään niin mitä sitä hötkyilemään. Matkaan päästiin kello 10. Bettiahista hypättiin bussiin (isäntämme lähti ystävällisesti saattamaan minua rajalle), joka ei kuitenkaan mennyt suoraan rajakaupunkiin Raxauliin vaan jonnekin ihan muualle. Sieltä muualta neuvottelimme itsemme "jeeppiin", joka ei lähtenyt ennen kuin se oli tupaten täynnä populaa (itse istuin isännän kanssa pelkääjän paikalla, eikä siinä tosiaan ollut kahta penkkiä) ja katolla kolme-neljä kaveria. "Jeeppi" jätti meidät kilometrin päähän rajalta, joten matka jatkui fillaririksalla. Rajamuodollisuudet menivät leppoisasti (tai no, Nepalin viisumi olisi pitänyt maksaa US dollareilla, mutta väpättävä alahuuli sai rajaukkelit heltymään ja veloittamaan viisumin rupioissa) ja olin Nepalin puolella Birganjissa vähän ennen kello kahta.

Birganjista autottomalla Kathmanduun menijällä on kaksi vaihtoehtoa: pääkaupunkiin pääsee joko bussilla, joka kestää yhdeksän tuntia - tai lentokoneella, joka kestää 15 minuuttia. Siinä on nimittäin vähän kukkulaa välissä.

On siis tilanteita, jolloin lentokone on perin houkutteleva vaihtoehto. Mutta valitettavasti minulle kerrottu tieto, että koneissa on aina tilaa ja että lipun voi ostaa samalle päivälle Birganjista, oli höpöä.

Bussini lähti iltakahdeksalta, joten notkuin muutaman tunnin Birganjissa ihmisten tuijoteltavana ja saavuin Kathmanduun aamuviideltä. Reipas Aasian-matkaaja pääsi vihdoin näkemään heilansa. M:n ensi töikseen ojentama kasvoliina meni yhdestä pyyhkäisystä pikimustaksi.

Miniloma Kathmandunlaakossa oli joka tapauksessa mitä hauskin. M opetti miten ajetaan kuoppaista mäkeä alas maastopyörällä tosi lujaa ja illalla juotiin kylmää kaljaa. Jakartalaisten NGO-tuttujen antama kaunis hame, Kalimantanin tulkkini lahjoittama kaulakoru ja Bettiahin perheeltä (jonka luona asuimme) saamani nätti valkoinen paita pääsivät käyttöön kun saimme kutsun häihin. Mitään juhlavaatetta, koruista nyt puhumattakaan, ei ollut lähtenyt Lontoosta mukaan joten kävipähän kerrankin kätevästi.

Fillaroimassa Kathmandunlaaksossa

Paluumatkalle Bihariin lähdin sillä vartin lennolla. Buddha Airin 18-paikkaisen koneen toinen länkkärimatkustaja oli brittiläinen Hare Krisha -heppu, jolla oli hatussa hieno kokoelma muovieläimiä ja Kinder-yllätysmuna-yllätyksiä. Intian rajalla odottelimme lounaalla olevaa rajaviranomaista, hän tarjosi minulle kasvispapanoita ja soitti haitaria.

Miksei ihmislapsilla ole hantaa?

Raxaulista matkustin Biharin pääkaupunkiin Patnaan S:n ja S:n luo. Kirjoittelemme täällä parhaillaan gradujamme vielä tänään ja lähdemme huomenna pienelle Etelä-Bihar -kierrokselle ja sitten Delhiin ja kotimatkalle.

Edelliseltä Intian-reissultani salakuljetin kotiin viisi kiloa mangoja. Veikkauksia, millainen lasti lähtee tällä kertaa mukaan?