Monday, July 24, 2017

Missä on hyvä?


“Lehmä, lehmä, pelto, lehmä, vuori, pelto, lehmä. En kestä enää!”

Silmäilin viime syksynä expat-foorumia, josta etsin vinkkejä työnhakuun ja ulkomaalaisena Sveitsissä elämiseen. Eräällä miehensä töiden takia Sveitsiin muuttaneella naisella oli mennyt totaalisesti hermo siihen, että häntä oli neuvottu työnhakupettymysten jälkeen aina vaan “nauttimaan Sveitsin hienoista maisemista”. 

Voi Geneve minkä teit - tai siis jätit tekemättä

Huumori oli minullakin usein koetuksella. Ranskassa asuva Helena Liikanen-Renger kirjoitti huhtikuisessa HS:n kolumnissaan, miten ulkomailla asuvat suomalaisäidit “opiskelevat ranskaa, tekevät vapaaehtoistyötä Suomi-kouluissa, kirjoittavat blogia tai tekevät erilaisia keikkahommia.” Valitettavasti mahdollisuuksien ikkuna oli minulle jotakuinkin ovisilmän kokoinen: kun kahden lapsen päivähoitoon olisi osa-aikaisenakin pitänyt varata tuhansia frangeja (1 Sveitsin frangi on 0,90 euroa), on selvää, ettei yhden palkansaajan perheessä ole siihen mahdollisuutta. Ranskantunnit jäivät yhteen tuntiin viikossa, Suomi-koulu tarjosi esikoiselle ainoan varhaiskasvatuskokemuksen ja äidille (ja kuopukselle) paljonkaivatun kahvi & croissant -hetken muiden mammojen kanssa mutta vapaaehtoistöitä ei voinut kuvitellakaan. Ja tämä blogintynkä, siihen ei enää riittänyt aikaa työnhauilta, jota tein sen muutaman tunnin viikossa minkä lastenkaitsemiselta kykenin.

Blogikirjoittelun sijaan iskin silloin tällöin Instagramiin jonkun tuommoisen yläreunassa olevan vuoristokuvan ja otin vastaan ihastuneita huokailuja, että kyllä sulla on siellä niin ihanaa. Ja kyllä noina hetkinä olikin. Viikonloppuretket vuoristomaisemissa toimivat minulla aika paljon paremmin mielenrauhan ylläpitäjänä kuin alussa siteeraamalleni brittirouvalle.  

Vuoret ja sikahintaiset cappuccinot jäivät yllättäen helmikuussa taakse, kun minut haluttiin nopealla varoitusajalla Brysseliin kevääksi töihin.

Siinä, missä Geneve tuntui koko syksyn jotenkin vieraalta ja etäiseltä, Brysselissä tunsin itseni heti kaupunkiin kuuluvaksi. Vaapuin aamuisin täyden metrojunan tangoissa kiinni samalla lailla kuin sadat muutkin lapsensa hoitoon vieneet, siististi pukeutuneet mutta hiuksensa hätäponnarille kietaisseet naiset tai vauvan puklut puvuntakin olalta huolimattomasti pyyhkäisseet miehet. Ravintolan tarjoilijat vaihtoivat vaivihkaa englantiin kun sönkötin tilaukseni ranskaksi ja saivat tuntemaan oloni tervetulleeksi. Vaikka brysseliläisillä tuntuu olevan kummallisia tapoja olla välittämättä kanssaihmisistä (kuulumisia jäädään vaihtamaan liukuportaiden yläpäähän vähääkään välittämättä, että alhaalta pukkaa päälle porukkaa, jotka sitten joutuvat tekemään kummallisia väistöliikkeitä), sillä samalla lailla suhtaudutaan kaikkiin mölisevistä nuorukaisista aina metroaseman rynnäkkökiväärein varustettuun vartijaan. 

Brysselin ratikkamuseo oli yksi muksujen suosikkipaikoista
Toisaalta rähjäinen Bryssel edesauttoi Geneven näkemisen taas uusin silmin palattuani Sveitsiin heinäkuuksi. Koirankakat siivotaan tarkkaan puistoista ja huomaavaisuus onkin enemmän muiden kadunkulkijoiden kuin ravintoloiden tarjoilijoiden ominaisuus. Tavallaan kiva näin päin, kun ravintoloissa syöminen on niin kallista ettei sitä juuri tule tehtyä ja olemme toinen toistaan ihanampien puistojen suurkuluttajia.

Piirtelin jo Kairossa ympyrämallia sen hahmottamiseksi, mitkä olosuhteet tekevät asuinpaikasta erilaisia tarpeita tyydyttävän. Siinä on kolme ulottuvuutta: ensimmäinen ulottuvuus on sosiaalinen ja kutsun sitä nimellä ihmiset, se käsittää sekä perheen että ystävät. Toinen on työ, joka voisi sisältää myös muun itsensä kehittämisen, kuten opiskelun ja vapaaehtoishommat. Kolmannen ulottuvuuden nimeäminen on monimutkaisempaa, mutta kutsutaan sitä nyt vaikka nimellä elämykset. Se sisältää sekä mahdollisuudet luonnossa liikkumiseen että kulttuuritarjonnan.

Kairossa meillä oli oikein hauskat sosiaaliset ympyrät ja kummallakin töitä. Se kolmas ulottuvuus sen sijaan jäi aivan liian vähäiseksi. Genevessä olen saanut valtavan paljon uusia, aivan mahtavia ystäviä. Sosiaalisesti täällä on siis vallan mainiota. Ja kuten sanottua, luontoretkeily on helppoa ja hengästyttävän hienoa. Taidetta ja kulttuuriakin on tarjolla, jos nyt ei aina maailman mielenkiintoisinta niin jotain kuitenkin. Mutta ei töitä, niitä ei nyt tällä kertaa löytynyt.

Brysseliin menin sitten puhtaasti tuon työ-ulottuvuuden jättämän tyhjiön imemänä. Elämyshommaa oli tarjolla ihan riittävästi siihen nähden, että aikaa sellaisille oli vain viikonloppuisin. Mutta se ihmis-pallura jäi aivan liian pieneksi puolison ollessa toisessa maassa ja sanoin kiitos ei jatkosopimukselle.


Niinpä pian, hyvin pian on tullut aika etsiä uutta tasapainoa noiden kolmen ulottuuvuden kesken. 

On tullut aika lähteä takaisin kotiin Helsinkiin.

2 comments:

  1. Kiinnostavaa ja samaa mieltä! Onko Helsinki tuossa keskellä? :) Itse luulin hakevani jotain eksoottisempaa, mutta Tukholmassa kolme palluraa ovat kohdanneet oikein mukavasti.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitti kommentista! Joo, uskoisin, että Helsinki on siinä keskellä. Lontoo täytti myös hyvin kaikki nuo tarpet, mutta siellä en ole ollut lapsiperheellisenä. Joitain ulottuvuuksia tässä nyt ei oteta huomioon ollenkaan, kuten esim paikallista ilmastoa :D

      Delete