Thursday, June 30, 2016

Anteeks mun ranskani




















Se oli kauhea tilanne. 

Olimme lähdössä Geneven kasvitieteellisen puutarhan leikkipaikalta ja keräilin hiekkalelujamme talteen. Lapio, kaksi muottia ja kastelukannu olivat jo löytäneet takaisin ämpäriin ja pakattu rattaisiin, mutta harava oli tuntemattoman pienen tytön kädessä. Huokaisin syvään ja lähdin hymy huulillani tyttöä kohti (Tässä puistossa suurin osa on tällä hetkellä ulkomaalaisia, ehkä tuo tyttö ymmärtää englantia). 

- Hi, I’m sorry but it’s ours and we are just about to leave. Could I have it back, please? 

Ojennan pikkuisen kättäni tyttöä kohti. 

Tyttö tuijottaa vakavana ja puristaa haravan tiukemmin käteensä. Vilkaisen epätoivoisena tytön isää, joka on syventynyt puhelimeensa. 

- Please? (En tiennyt pystyväni hymyilemään näin leveästi)

Tyttö ei tee elettäkään luopuakseen haravasta. Isä on muissa maailmoissaan puhelimensa kanssa. Meillä alkaa olla kiire hoitamaan asioita. Vilkuilen ympärilleni, ei aikuisia eikä muita lapsia lähettyvillä. Siispä katson tyttöä syvälle silmiin ja sihahdan: 

C’EST MON…! 

No niin, tyttö tipauttaa haravan maahan ja juoksee pois. Nappaan omaisuutemme ja poistun tulipunaisena paikalta. 

Merde!

Nyt on siis falafelit vaihtuneet erinomaisen monipuoliseen kasvispihvivalikoimaan, pyramidimaisema Mont Blancin lumihuippuun ja Land Cruiser joukkoliikenteeseen. Ilma on puhdasta hengittää ja lasten voi antaa kirmata vapaana puistoissa.

Asiat ovat siis hyvin, mutta yhdestä asiasta joudun ruoskimaan itseäni joka päivä: siitä, etten aikoinaan jatkanut yliopistossa aloittamiani ranskan opintoja. 

Toki täällä pärjää ihan hyvin peruskohteliaisuuksien, englannin ja elekielen sekoituksella, mutta olisi ihan kiva sanoa jotain mukavaa tädille, joka pysähtyy ihastelemaan pikku-A:ta ja jonka vuolaasta pölinästä erotan sanan “adorable”. Ja tietysti siitä olisi erinomaisen paljon hyötyä niin työnhaussa kuin talonmiehen kanssa asioidessa. Ja vieraiden lasten, m.o.t.

Ennen Kairoon muuttoa ajattelin rehvakkaasti, että opettelenpa nyt kahden vuoden aikana tuon arabian kielen niin on sitten jotain erityisosaamista. Innostus hiipui tavattuani riittävän monta YK:n työntekijää, jotka eivät ole oppineet puhumaan arabiaa, vaikka ovat asuneet maassa monta vuotta. Luovutin, enkä loppujen lopuksi edes yrittänyt löytää sopivaa kielikurssia. Putkimiehen kanssa asioinnin hoiti kotiapulaisemme ja töissä satunnaiset arabiankieliset viestit käänsi Google Translate. Aluksi riitti, että osasi sanoa taksikuskille “oikealle”, “vasemmalle”, “suoraan eteenpäin” ja “tässä!”, mutta sitten aloin käyttää taksimatkoihin Uberia ja navigointi siirtyi kuskin kännykän hoidettavaksi. Pikku-A:n synnyttyä viihdyin erinomaisen hyvin expat-kuplassamme enkä jaksanut murehtia sitä, että assimilaatiomme aste jäi miinusmerkkiseksi.  

Ranskan suhteen minulla ei koskaan ole ollut motivaatio-ongelmia, sillä olen ollut elämässäni useasti tilanteissa, joissa ranskasta olisi ollut kovasti hyötyä. Niistä ensimmäinen oli osa kolmantena pyöränä intialaisessa reppureissaajaparatiisissa, jossa kielitaitoinen matkakumppanini pokasi ranskalaisen näyttelijänretkun eivätkä he tohkeissaan malttaneet pitäytyä englannin kielessä yhteisellä illallisella. Seuraava taisi olla saamatta jäänyt EU-harjoittelupaikka, minkä jälkeen aloitinkin ranskan alkeet yliopistolla. Valitettavasti töiden ja luottamustehtävien lisäännyttyä jouduin karsimaan kaikki ei-pakolliset kurssit, ja niinhän se sitten hyvän alun jälkeen jäi. 

En kuulu niihin ihmisiin, jotka harmittelevat “englannin ylivaltaa”. Mielestäni on hienoa, että on yksi kieli, jota puhutaan laajasti kansainvälisissä yhteyksissä. Useimmiten puhekumppani on sellainen, jolle englanti on myös vieras kieli, joten puhujat ovat tasavertaisemmassa asemassa kuin jos käytössä olisi jomman kumman äidinkieli. <happamasti> Ja kohtahan se ei esim. EU:ssa ole juuri kenenkään äidinkieli </happamasti>.


Täällä ranskan taidottomuus aiheuttaa kuitenkin aivan eri fiiliksen kuin arabian osaamattomuus Egyptissä. Sitä tuntee itsensä vähän tyhmäksi. Kurssille siis.

4 comments:

  1. Jokseenkin samat fiilikset hollannin kanssa minulla. Osaan toki kieltä, mutta syvälliset keskustelut eivät onnistu. Ja kun paikalla on useampi hollantilainen, putoan kyydistä jossain vaiheessa :) Puheen nopeus, puhekieliset sanat ja sanonnat... Mutta täällä kaikki (siis ihan kaikki) puhuvat hyvää englantia. Eli kuplassa ollaan :D

    ReplyDelete
  2. Joo, se on jotenkin tuskastuttavaa kun vaikka saisi sellaiset perus arjen asiat jotenkuten hoidettua, niin siitä on vielä pitkä matka siihen, että pystyisi esim neuvottelemaan vieraalla kielellä. Ellei ranska olisi niin käytetty kieli kv yhteyksissä enkun ohella niin ottaisin varmasti paljon iisimmin sen opiskelin kanssa.

    ReplyDelete
  3. Se on kyllä jännä miten se tuntuu pitävän paikkansa, että ranskankielisissä paikoissa (incl.Bryssel) ranskan kielen taito on tosiaankin tarpeen voidakseen tuntea olonsa vähemmän ulkopuoliseksi. Tai tietysti kaikkialla varmaan, mutta kuten sanot, niin Kairossa arabiankielentaitoa ei moni ainakaan odota ulkomaalaisilta, eikä englantiin vaihtaminen ole ongelma jos vastapuoli sitä vain vähänkin osaa. Ranska on kyllä yksi pirulaiskieli, jota saa mun kokemuksen mukaan vääntää tuskaisen kauan ennen kuin sen arjen perustason saa haltuun. Neuvottelujen tai syvällisten keskustelujen kohdalla (tai muutenkaan) en todellakaan harmittele minäkään englannin ylivaltaa :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hups, mun oli tarkoitus vastailla tähän jo kauan sitten! Joo, täällä etenee kieliopinnot tuskallisen hitaasti, mutta toisaalta on mahtavaa, miten joka päivä tarttuu joku uusi sana vokabulääriin ihan vaan silmäilemällä mainoksia ynnä muuta ja tarkistamalla sanan heti kännykän sanakirjasta. Arabiaa ei tullut opittua "vahingossa", kuten ei mitään sellaista kieltä, mitä ei osaa välittömästi lukea.

      Delete