Saturday, January 30, 2016

Kirje Egyptille



Parahin Egypti, joka olet ollut asuinmaani melkein kaksi vuotta. Kirjoitan sinulle, koska aion ensi kuussa jättää sinut, lopullisesti. Lähtöni tapahtuu kevyin mielin mutta tunnen, että minun on järjestettävä ajatukseni yhteisestä ajastamme ja kerrottava ne myös sinulle.

Minua ei tuonut Niilin rannoille harrastuneisuus historiallisiin aarteisiisi eikä kuumat tunteet poikiasi kohtaan. Se, että valikoiduit perheeni asuinmaaksemme, oli sattumaa. Olisimme yhtä hyvin saattaneet päätyä johonkin Aasian suurkaupungeista tai etelämmäksi Afrikan mantereella. Paikkaan, jonne minusta olisi ehkä jäänyt palanen. On aavistuksen surullista, että lähden täältä kokonaisena.

Älä ymmärrä väärin. Sinussa on useita uskomattoman hienoja puolia, joita en lakkaa ihastelemasta. Olen itkenyt Dashurissa Taitetun pyramidin juurella silkasta mielettömyyden tunteesta. Voisin tuijottaa Tutankhamonin haudan aarteita tuntikaupalla Egyptiläisessä museossa ja miettiä, millainen ihminen faarao Akhenaten oli eläessään. Olen astunut toiseen maailmaan vain vetämällä syvään henkeä ja sukeltamalla Punaisen meren pinnan alle. Se maailma on värikäs, elävä ja erittäin huvittava.

Päällimmäinen tunteeni kohtaasi on kuitenkin, että emme olleet tarkoitettu toisillemme.

Olen jonottanut vesipulloa kioskilla, jossa myyjä on palvellut ohitseni kaikki egyptiläiset ja lähes sylkäissyt päälleni kun vuoroni on viimein tullut.

Olen pelännyt satasta tunneliin ajavassa taksissa, jonka kuljettaja lasittunein katsein on vaikuttanut lähinnä siltä, että on itse valmis siirtymään ajasta iäisyteen eikä välitä pätkääkään, jos mukana menee pieni lapsi vanhempineen.

Olen hämmästellyt, miten välinpitämättömästi niin moneen asiaan suhtaudutaan. Gizan pyramidien oppaat osaavat ottaa hauskan kuvan jossa pussataan Sfinksiä, mutta eivät tiedä Sfinksin ikää. Wadi Deglan suojelualueen harvat kitukasvuiset pensaikot ovat täynnä repaleisia muovipusseja piknikseurueiden jäljiltä. Kaupungilla ohiajavasta autosta voi jalankulkijan päälle lentää kakkavaippa.

Tunnen raivoa siitä, miten tyttäriäsi yhä edelleen kohdellaan: silvotaan, ahdistellaan ja mitätöidään.

On myös surullista, miten demokratiaa ja ihmisoikeuksia vaativat on vaijennettu. Keskustelin kerran erään Tahririn aukiolla vuonna 2011 leiriytyneen miehen kanssa. Kysyin, missä nuo demokratiaa vaativat ihmiset nyt ovat. “Kuolleita tai vankilassa”, hän vastasi - aihetta vältellen. En tiedä, kasvaako Downtownin uumenissa uusi kriittinen massa, joka on valmis yrittämään uudelleen, vai ovatko he kaikki luovuttaneet. Hän ainakin tuntui olevan.

Toisaalta, usein kun olen laskenut kalenterista päiviä siihen, että pääsen pois maankamaraltasi, ohikävelevä naisporukka huikkaa minulle sydämellisesti “Welcome to Egypt!”. Nuorten miesten joukko kaappaa esikoiseni syliin, jokainen haluaa kuvan hänen kanssaan (kaappaisivat varmaan vauvankin kantorepusta jos pystyisivät), koska hän on niiiiin cute. Ruokakaupan tsupparipoika tarkastaa ostosteni viimeiset myyntipäivämäärät ja vaihtaa tuoreempiin. Samaan aikaan kun kotimaassani hurrataan Alepan kauppakassi-palvelulle, minä klikkailen netistä tuoreet hedelmät, sushi-illallisen ja korin kaljaa kolmen vartin toimitusajalla. 


Eli paljon hymyä ja leppoisuutta on tähän aikaan myös mahtunut.


Jäät muistoihimme maana, jossa opettelimme YK-järjestöjen työtavoille ja pääsimme tekemään hommia Lontoossa opittujen asioiden parissa. Maana, jossa saattoi asua melko lailla tavallista lapsiperhe-elämää kaikenlaisista uhista ja jännitteistä huolimatta. Ja tietysti maana, jossa kujertava pikku kuopuksemme vietti ensimmäisen elinvuotensa.

Vien mukanani basaarista ostamani pienen Anubis-jumalan patsaan. Anubis auttoi vanhan valtakunnan faaraoita siirtymään tästä maailmasta tuonpuoleiseen. Minun Anubikseni auttakoon meitä siirtymään Egyptistä takaisin Eurooppaan ja kohti seuraavaa seikkailua!




No comments:

Post a Comment