Arjen suurin haaste

Osallistuin Facebookissa arkikuvahaasteeseen. Ensimmäisen päivän kuvani oli kotimme kylppäristä, jossa pyykkikone pyöri ja Pikku Myy -pyyhe roikkui naulassa. Ystäväni O kommentoi, että eipä näytä kovin eksoottiselta. Tosiaan, kuva olisi voinut olla mistä päin maailmaa tahansa.

Jäin siitä pohtimaan, mikä asia arjessani on kaikista eksoottisinta – eli eniten eri lailla Suomeen ja Helsinkiin verrattuna. Päädyin siihen, että suurin ero liittyy liikkumiseen, liikkumisen mahdollisuuteen ja helppouteen.

Miten näppärää Helsingissä onkaan lähteä keskustaan asioille! Lapsi rattaisiin ja tepastelu ratikkapysäkille. Neloset kulkee muutaman minuutin välein. Esteetön nousu ratikkaan ja ilmaiseksi Aleksanterinkadulle. Kaupungilla samoilu käy kätevästi, hissit ja liuskat löytyy joka paikasta. Paluu Kampista bussilla, niin ikään matalalattiamallia. Jos ekaan bussiin ei mahdu, seuraava tulee parin minuutin päästä. Matkan raivostuttavin vaihe vanhalla kotimatkallamme on tien ylitys Munkkiniemen aukiolla, jossa joka ikinen kerta autot ajaa punaisia päin.

Täällä olen melko jumissa.

Rattaiden kanssa on ylipäänsä hankalaa, koska jalkakäytävät ovat kaikkea muuta kuin esteettömiä: tiessä on jos jonkinlaista kuoppaa ja tonttien reunalla saattaa olla pieni muuri erottamassa reviirit toisistaan. Risteyksissä on harvemmin luiskaa, ja korkeusero voi olla suuri. Ratkaisu tähän on kävellä autojen seassa tai valita kantoreppu. Lämpötilan kohotessa yli kolmenkymmenen asteen jälkimmäinen vaihtoehto ei yksivuotiaan kanssa enää kovasti houkuta.

Meidän asuinalueella Zamalekissa liikkuminen nyt joka tapauksessa sujuu mitenkuten, autojen seassa nyt ainakin. Täältä pois pääsy menee oikeasti hankalaksi.

Bussien reiteistä minulla ei ole mitään havaintoa. Bussit tulevat varmaan kyseeseen vasta sitten, kun selviän edes auttavasti arabian kielellä. Jonotan yhä kurssille, joten siinä voi mennä jonkin aikaa. Pieniin ja täynnä kulkeviin busseihin on sitten turha edes kuvitella raahaavansa rattaita.

Taksilla voisi hurauttaa halvalla minne vaan. Ongelmaksi muodostuu se, ettemme halua kuljettaa Pikku-H:ta autossa ilman turvaistuinta. En siis voi napata tuosta vaan taksia lennosta, vaan paikalle pitää soittaa tuttu kuski, jolla on autossa turvavyöt. Ja sopia, että hän odottaa autonsa ja turvaistuimen kanssa sen aikaa, että saan asiani hoidettua. Se ei sitten enää olekaan mitenkään halpaa.

Bogotan entisen pormestarin, Enrique Penalosan kerrotaan tokaisseen, että ”kehittynyt valtio ei ole paikka, jossa köyhät ajavat omilla autoillaan. Se on paikka, jossa rikkaat käyttävät julkista liikennettä”. Niinpä. Monia niin sanotun globaalin etelän maiden kaupunkeja on rakennettu vain autokansaa ajatellen. Ja kun vauraus on lisääntynyt, autot ovat lisääntyneet, mutta julkinen liikenne on rempallaan.

Kairossa on metroverkko, mutta se ei valitettavasti yllä vielä meidän kulmille. Zamalekiläiset nimbyt vastustavat metroasemaa, koska sen pelätään vähentävän alueen hienostostatusta ja sitä pidetään turhana, koska ”kaikilla zamalekilaisilla on auto”. [Tähän sellainen keskustelufoorumeilta tuttu hymiö, jolla on ymmyrkäiset silmät]

Toissa viikonloppuna kävelimme kuitenkin muutaman kilometrin metroasemalle ja otimme junan toiselle expatien suosimalle asuinalueelle, Maadiin. Aikamme siellä palloiltuamme paluumatka samaa reittiä ei houkutellut pitkän kävelyn vuoksi - eikä taksikaan, turvaistuimen puuttumisen vuoksi. Ratkaisu: soitimme Niilin varteen taksiveneen.

Taksivene vei meidät vikkelästi Zamalekiin. Pikku-H hihkui ihastuksissaan koko matkan. Reissun jälkeen meitä jäi arveluttamaan vain se, että lapsestamme, joka lähti ensimmäiselle purjehduslomalleen alle kolme kuukautta vanhana, kuoriutuukin moottoriveneilijä.

Liikenne Niilillä on hämmästyttävän vähäistä ottaen huomioon katujen ruuhkat. Voisi kuvitella, että kiireiset liikemiehet käyttäisivät enemmänkin nopeita taksiveneitä. Joella operoi edullinen vesibussi, mutta emme ole vielä saaneet selvää sen pysähdyspaikoista ja reiteistä. Muut veneet ovat värikkäästi valaistuja party boateja ja perinteisiä felucca-purjeveneitä, joilla purjehditaan vallitsevien pohjoistuulten avulla ylävirtaan ja palataan virran mukana takaisin.

Felucca-veneitä auringonlaskun aikaan

Kokonaan toinen juttu on sitten se, että minnekä minä arkipäivisin Pikku-H:n kanssa oikein menisin? Ei tuolla Downtownissa ole sen ihmeempää oleskelupaikkaa. Pienet puistonriekaleetkin ovat lähinnä täällä meidän saarella. Kairon kotiäidit kuluttavatkin aikaansa jättimäisissä ostoskeskuksissa, jotka taas ei jaksa minua houkuttaa. Parempi siis pysyä kotisaarella ja totuttautua ajatukseen, että liikkumisen piiri on nyt pienempi. 

P.S. Toistaiseksi käyttämämme taksikuskimme Hamdy on muuten mainio mies. Linkin videosta on kyllä melko paljon aikaa. Mies on nykyään vanhempi ja auto uudempi, mutta Kairossa näyttää samalta.