Sunday, April 6, 2014

Taas mennään



Tämän blogin kirjoittaminen jäi kesällä 2012 gradun kirjoittamisen jalkoihin. Tuli muutto Suomeen ja uusi työ vei mukanaan. Vuonna 2013 syntyi ihana ilopillerimme pikku-H, ostimme Alibi-nimisen purjeveneen ja jännitimme uuden asuintalomme valmistumista. Tänä vuonna jouduimme jättämään kaksi viimeksimainittua joksikin aikaa taaksemme, sillä M sai töitä YK:lta. Muutimme Kairoon.

Herätän nyt tämän blogin uudelleen henkiin, sillä monet ovat sanoneet, että olisi mukava lukea elämästä Egyptissä. Yritetään.

Löysin läppäriltä blogin viimeiseksi päivitykseksi tarkoitettua tekstiä. Tämä jäi syksyllä 2012 kesken ja julkaisematta, mutta palataan nyt vielä hetkeksi Lontoon tunnelmiin.

Epilogi 
Lontoo loppui ihan liian nopeasti. Ihan liian nopeasti tuli se viimeinen ilta, jolloin pyöräilimme halki Angelin ja Cityn, Tower Bridgen yli Deptfordiin viemään polkupyörät Setä N:n luokse. Söimme high streetin vietnamilaisessa friteerattuja jelly fisheja ja kuuntelimme viereisen synttäriporukan karaokelaulua. Sellainen tyypillinen Deptfordin ilta. Sieltä me opiskeluvuoden aloitimme ja sinne sen myös päätimme.  
Elokuun viimeisen torstain aamuna palautimme gradut ja joimme Lincoln's Inn -puistossa shampanjaa. Samana iltapäivänä pakkasimme viimeiset kamat, siivosimme kämpän ja juutuimme kimpsuinemme ja kampsuinemme ensin ruuhkaan, sitten check in -jonoon ja lopuksi turvatarkastukseen. Kaksihenkinen mustalaisleirimme ehti kuitenkin viimeisellä minuutilla lentokoneeseen.  
Koneen käytävällä sain esimakua tulevasta: latriinista palatessani noin nelikymppinen suomalaismies löi minua vahingossa kyynärpäällä mahaan. Vuolaiden pahoittelujen - jotka olisivat seuranneet jos tämä olisi tapahtunut Lontoon metrossa - sijaan mies sanoi "Oho". 
Oho. 
Halusin mennä sanomaan koneen kapteenille, että käännytään jooko takaisin Heathrowlle, en halua mennä Suomeen. 
Onneksi kotimaa ei ottanut vastaan kauttaaltaan töykeästi. Uudella työpaikallani (jossa aloitin noin kymmenen tuntia kotiinpaluun jälkeen) on ollut mukavaa ja heti ekana Helsingin lauantaina juhlittiin rakkaan siskoni häitä. 
Mutta miksi Lontoo oli niin hyvä paikka olla?  
M muotoili asian hyvin muistaakseni joskus joulun tienoilla. Mehän olemme ihmisiä, joita vaivaa krooninen matkakuume: alkaa ahdistamaan, jos ei välillä pääse ajamaan vierailla metroilla, eksymään uudessa kaupungissa tai ihmettelemään erilaista luonnonympäristöä. Lontoossa tuo kuume oli yllättäen kokonaan pois, ei ollut tarvetta mennä minnekään. Lontoo oli itsessään se seikkailu. Aina löytyi uusia kaupunginosia joihin eksyä, erikoisia ravintoloita tai jotain jännää tekemistä. 

(Teksti loppuu tähän. Mielessä on varmaan ollut myös muita syitä, mutta en näköjään ole ehtinyt niitä kirjoittamaan.)

Kuva: kotikaupunginosamme Zamalek

Nyt siis kotikaupunkina on toinen miljoonakaupunki. Tämä ei ole ollut rakkautta ensi silmäyksellä, mutta ei myöskään kovin kummoinen kulttuurishokki. Katsotaan, miten suhde Kairoon kehittyy.


2 comments:

  1. Ihanaa, että blogi herää henkiin, väliajan jälkeen alkaakin yleensä toinen näytös. Kovin tunnistettava on tuo krooninen matkakuume, se taitaa olla periytyvä vaiva. -H

    ReplyDelete
  2. Mä odotan, että myös leikki jatkuu vielä joskus ;)

    ReplyDelete