Mangon taikaa

Mangokauppa Bettiahissa

"Bihar ei ole kiva!", huudahti Incredible India -julistein varustetun turisti-infon kaveri Delhissä, kun jouduimme taksikuskin kanssa kysymään reittiä hotellilleni ja menin mainitsemaan, minnepäin olen matkalla.

Eikä se ihan väärässä ollut. Biharin kaupungit ovat meluisia ja haisevia likakasoja on siellä täällä. Joka paikka on täynnä roskaa. Miehet pissii siellä  täällä  kaduille vaikka ovat ihan selvinpäin. Liikenne on kaaottista. Asioiden järjestäminen on hidasta ja hankalaa.

Yksi kiva asia tästä paikasta on joka tapauksessa helppo keksiä: mangot. Bihar on kuuluisa mangoistaan, eikä suotta. Ihanat keltavihreät möllykät ovat mehukkaita ja makeita, ja kadunvarret ovat täynnä mangonmyyjien kärryjä. Kilo suosikkihedelmiäni maksaa alle euron.

Seuraavaksi mieleen tulee granaattiomenat ja litchit. Ja toki täältä, kuten kaikkialta maailmasta, löytyy paljon mukavia ihmisiä.

Olen nyt siis kahden opiskelukaverini, S:n ja S:n kanssa Biharissa keräämässä graduaineistoani. Vietimme pari viikkoa Biharin pohjoisimmassa districtissä West Champaranissa ja kävimme haastattelemassa ihmisiä kolmessa kylässä. Mielenkiintoista, mutta välillä vähän uuvuttavaa yli 40 asteen lämmössä.

Biharilainen pikkutytto

Bihar on köyhimpiä Intian osavaltioita ja tutkimusalueellamme on vaikka mitä ikävää: jokavuotiset tulvat tuhoavat satoa, lapsia joutuu ihmiskaupan uhreiksi ja valtasuhteet pitävät köyhimpiä kurjuudessa. Oma tutkimustehtäväni on selvittää, mitä luonnonvaroja kylien väki käyttää hyväkseen ilmastonmuutokseen sopeutumisessa, mitä niiden ylläpitäminen edellyttää ja mitä esteitä niiden käyttämiselle on. Toinen S tutkii ympäristökatastrofi- ja kehitysohjelmien yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia ja toinen S keinotekoisia tulvaesteitä.

Yksi tutkimuskylistamme

Tutkimushommat jäi omalta osaltani muutamaksi päiväksi tauolle, kun kävi niin mahtava juttu, että M sattui matkustamaan Nepaliin kehy-hommiensa ja oman gradunsa vuoksi. Bettiahista, jossa asuin kenttätöiden ajan, on Kathmanduun linnuntietä mitattuna matkaa vain 130 kilometriä. Vaan toisinaan lähelle on pitkä matka.

Olin toivonut pääseväni lähtemään reissuun aikaisin aamulla, mielellään kuuden maissa, mutta kun ei kellään muulla mikään kiire ollut minnekään niin mitä sitä hötkyilemään. Matkaan päästiin kello 10. Bettiahista hypättiin bussiin (isäntämme lähti ystävällisesti saattamaan minua rajalle), joka ei kuitenkaan mennyt suoraan rajakaupunkiin Raxauliin vaan jonnekin ihan muualle. Sieltä muualta neuvottelimme itsemme "jeeppiin", joka ei lähtenyt ennen kuin se oli tupaten täynnä populaa (itse istuin isännän kanssa pelkääjän paikalla, eikä siinä tosiaan ollut kahta penkkiä) ja katolla kolme-neljä kaveria. "Jeeppi" jätti meidät kilometrin päähän rajalta, joten matka jatkui fillaririksalla. Rajamuodollisuudet menivät leppoisasti (tai no, Nepalin viisumi olisi pitänyt maksaa US dollareilla, mutta väpättävä alahuuli sai rajaukkelit heltymään ja veloittamaan viisumin rupioissa) ja olin Nepalin puolella Birganjissa vähän ennen kello kahta.

Birganjista autottomalla Kathmanduun menijällä on kaksi vaihtoehtoa: pääkaupunkiin pääsee joko bussilla, joka kestää yhdeksän tuntia - tai lentokoneella, joka kestää 15 minuuttia. Siinä on nimittäin vähän kukkulaa välissä.

On siis tilanteita, jolloin lentokone on perin houkutteleva vaihtoehto. Mutta valitettavasti minulle kerrottu tieto, että koneissa on aina tilaa ja että lipun voi ostaa samalle päivälle Birganjista, oli höpöä.

Bussini lähti iltakahdeksalta, joten notkuin muutaman tunnin Birganjissa ihmisten tuijoteltavana ja saavuin Kathmanduun aamuviideltä. Reipas Aasian-matkaaja pääsi vihdoin näkemään heilansa. M:n ensi töikseen ojentama kasvoliina meni yhdestä pyyhkäisystä pikimustaksi.

Miniloma Kathmandunlaakossa oli joka tapauksessa mitä hauskin. M opetti miten ajetaan kuoppaista mäkeä alas maastopyörällä tosi lujaa ja illalla juotiin kylmää kaljaa. Jakartalaisten NGO-tuttujen antama kaunis hame, Kalimantanin tulkkini lahjoittama kaulakoru ja Bettiahin perheeltä (jonka luona asuimme) saamani nätti valkoinen paita pääsivät käyttöön kun saimme kutsun häihin. Mitään juhlavaatetta, koruista nyt puhumattakaan, ei ollut lähtenyt Lontoosta mukaan joten kävipähän kerrankin kätevästi.

Fillaroimassa Kathmandunlaaksossa

Paluumatkalle Bihariin lähdin sillä vartin lennolla. Buddha Airin 18-paikkaisen koneen toinen länkkärimatkustaja oli brittiläinen Hare Krisha -heppu, jolla oli hatussa hieno kokoelma muovieläimiä ja Kinder-yllätysmuna-yllätyksiä. Intian rajalla odottelimme lounaalla olevaa rajaviranomaista, hän tarjosi minulle kasvispapanoita ja soitti haitaria.

Miksei ihmislapsilla ole hantaa?

Raxaulista matkustin Biharin pääkaupunkiin Patnaan S:n ja S:n luo. Kirjoittelemme täällä parhaillaan gradujamme vielä tänään ja lähdemme huomenna pienelle Etelä-Bihar -kierrokselle ja sitten Delhiin ja kotimatkalle.

Edelliseltä Intian-reissultani salakuljetin kotiin viisi kiloa mangoja. Veikkauksia, millainen lasti lähtee tällä kertaa mukaan?